Varoitus: Tämä artikkeli turmelee lapsesi ja sisältää siivotonta kieltä!
Vuonna 1987, Ice T:n albumista “Rhyme Pays” tuli ensimmäinen rap-levy, joka sai kanteensa “Parental Advisory” tarran, joka varoitti huolestuneita vanhempia sen mahdollisesti kyseenalaisesta viestistä ja “siivottomasta kielenkäytöstä”. Tarran takana oli Tipper Goren – Bill Clintonin aikaisen varapresidentin Al Goren puolison – johtama konservatiivinen hysteriakampanja, joka hyökkäsi niin rap, punk ja metallimusiikkia vastaan, joiden se näki turmelevan viatonta nuorisoa. Tästä huolimatta, tai juuri sen takia, albumista tuli suurmenestys ja se avasi tien esimerkiksi seuraavana vuonna ilmestyneelle NWA:n albumille “Straight Outta’ Compton”, jonka biisistä “Gangsta Gangsta” nokkelat valkoiset toimittajat keksivät ristiä tyylilajin “Gangsta rapiksi”. NWA:n jäsenet ristivät lajin “Reality rapiksi”, mutta valtamediat polttomerkkasivat halveksumansa musiikkilajin ja se jäi elämään historiankirjoihin, monen tuottajan myöhemmin ottaen siitä täyden hyödyn, tehdäkseen itselleen kottikärryllisen rahaa ja varmistaen, ettei rap palaisi sen aiempaan yhteiskunnalliseen muotoonsa.
Vuonna 1988 elokuvateattereihin saapui myös Dennis Hopperin ohjaama “Colors”, johon Ice T kirjoitti nimikkobiisin ja joka ei kaunistellut jenginuorten todellisuutta, vaan julisti “jengi on kaikkeni”. Tämä piti paikkansa tuhansien köyhien mustien ja latinonuorten kohdalla. Sen yksi säkeistö menee näin:
You don’t know me, fool
You disown me, cool
I don’t need your assistance, social persistance
Any problem I got I just put my fist in
My life is violent but violent is life
Peace is a dream, reality is a knife
My colors, my honour, my colors, my all
With my colors upon me one soldier stands tall
Tell me what have you left me, what have I got
Last night in cold blood my young brother got shot
My home got jacked
My mother’s on crack
My sister can’t work cause her arms show trax
Madness insanity live in profanity
Then some punk claimin’ they understandin’ me
Give me a break, what world do you live in
Death is my sect, guess my religion
Colors
Kun vuosikymmen vaihtui olivat rapin vahvat alueet täydessä kaaoksessa, etenkin Los Angelesin South Centralin alueella työttömyys oli 50%, crack vaani joka kulmalla ja monilla alueilla gentrifikaatio alkoi puskea kiinteistöjen hintoja ylös – täma tuli ilmi myös John Singletonin vuoden 1991 hittielokuvassa “Boyz n the Hood”, joka toi ensimmäistä kertaa ghettojen ongelmat todella suurten yleisöjen nähtäväksi, “Colorsin” jäädessä esimerkiksi Euroopassa melko pienen yleisön näkemäksi. Samoin elokuva nosti NWA:sta ponnistaneen rappari Ice Cuben megatähdeksi.
Vuosi 1992 oli jengiväkivallan ja murhatilastojen huippu. Pelkästään Los Angelesissa tehtiin 1077 murhaa ja mikä toi väkivallan kulttuurin vielä näkyvämmäksi, oli huhtikuun 29. päivä alkaneet mellakat, jotka johtuivat mustan autoilijan Rodney Kingin pahoinpidelleiden kyttien (Stacey Koon, Laurence Powell, Timothy Wind, Theodore Briseno ja Rolando Solano) vapauttamisesta syytteistä. Edellisenä vuonna tapahtunut pahoinpitely oli ensimmäinen videolle tallentunut poliisin rasistinen hyökkäys mustia vastaan ja se räjäytti rasistisen väkivallan koko maailman nähtäväksi. South Central näytteli jälleen kerran pääosaa urbaanin väkivallan näyttämönä, kun mustat, latinot ja jopa monet köyhät valkoiset julistivat sodan valtiolle. Mellakoiden päätyttyä 53 ihmistä oli kuollut, kahdeksan kuoli kyttien tappamina ja kaksi sotilaiden, jotka kutsuttiin apuun poliisin ollessa voimaton ihmisten raivon edessä. 2000 loukkantui, tuhojen hinta nousi johonkin 800 miljoonan ja miljardin välille. Noin 3600 tulipaloa sytytettiin ja 1100 rakennusta paloi tuhkaksi.
Vaikka mellakat keskittyivät mustien asuinalueille, noin puolet pidätetyistä oli latinotaustaisia, joten mistään rotumellakoista ei ollut kyse, kyseessä oli köyhien ja syrjittyjen kansanryhmien kapina. Tästä on todisteena myös se, että viikko tapahtumien jälkeen noin 30 000 aasialaista South Centralin asukasta marssi kaduilla vaatien loppua poliisiväkivallalle, ymmärtäen hyvin, että vaikka myös heidän yrityksensä oli kärsineet suuria vahinkoja, oli poliisi ja rakenteellinen rasismi syyllinen, eivät köyhät mellakoitsijat. Mitä tulee jengeihin, tämä herätti ihmiset etenkin Los Angelesissa katsomaan ympärilleen ja kaiken sen tuhon ja hävityksen keskellä, jengit päättivät lopettaa sotimisen ja julistaa tulitauon vuonna 1993. Tähän kuului niin “Crips” ja “Bloods” jengit sekä useita latinojengejä. Etenkin niin sanotut “Drive by” ampumiset – joissa avattiin tuli liikkuvasta autosta – olivat aiheuttaneet valtavat määrät sivullisten loukkaantumisia ja kuolemia viimeisten vuosien aikana.
Suoran jengiväkivallan lisäksi, esille oli noussut useita julkisuuden hahmoja, jotka olivat onnistuneet jättämään jengielämän taakseen, mutta jotka nostivat asian esiin useissa haastatteluissa. Yksi oli Brooklynin Brownsvillen kasvatti, historian nuorin nyrkkeilyn raskaan sarjan mestari Mike Tyson, joka voitti mestaruuden vuonna 1986. Tyson oli kasvanut ryöstelemällä vanhuksia, joita hän ensin esitti auttavansa ostosten kanssa ja sitten, ollessaan heidän asuintalojensa porraskäytävissä, lyönyt heitä nyrkillä ja vienyt heidän rahansa. Ei mikään hohdokas alku yhdelle historian lahjakkaimmista nyrkkeilijöistä. Tysonin taustaa katsomalla ei ollut yllättävää, että kun häntä tukeneet ihmiset katosivat hänen ympäriltään – tärkeimpänä isähähmon roolin ottanut valmentaja Cus D’Amato – Tyson lyöttäytyi yhteen toisen entisen jengiläisen Don Kingin kanssa, Kingin, jota Tyson ihaili, sillä hän oli tappanut ihmisen. Mikään ei ollut voimakkaampi näky 90-luvun alussa kuin Tyson kävelemässä kehään Public Enemyn “Welcome to the Terrordome” biisin soidessa taustalla, “Iron Mike” oli ghettojen kasvattien sankari kaikessa väkivaltaisuudessaan.
Toinen oli Snoop Doggy Dogg nimen ottanut Cordozar Broadus, entinen “Crips” jengin jäsen, joka vuonna 1992, nousi maineeseen nyt yli 35 000 000 kappaletta myyneellä “Chronic” albumilla. Jengitaustan taakse jättäminen ei kuitenkaan ollut helppoa ja elokuussa 1993 Snoop pidätettiin epäiltynä toisen jengiläisen Phillip Woldemariamin murhasta. Woldemariam oli lähestynyt Snoopin ja hänen henkivartijansa autoa ase kädessään ja henkivartija McKinley Lee oli ampunut tämän kuoliaaksi. Tunnettu asianajaja Johnnie Cochran otti Snoopin puolustettavakseen ja he voittivat lopulta tapauksen, mutta tapauksen käsittely kesti kolme vuotta. Hän kertoi kokemuksistaan biisissä “Murder was the case”.
90-luvun alusta sen puoliväliin asti gangsteri-kulttuuri oli kaikkialla ja teini-ikäisenä sitä ei voinut välttää. Hetken aikaa myös me halusimme olla Helsingin pahimmat paskiaiset – rullasimme alas katuja hörppien giniä ja appelsiinimehua, poltimme jointteja, duunasimme asuntomurtoja, maalasimme piissejä ja pudottelimme tukareita. Löysät “chinot” ja addun superstarit jaloissa. Oi, nuoruutta!
Onneksi 1990-luvun puolivälin jälkeen jengikulttuurin ja “Gangsta” rapin ihailu alkoi pikkuhiljaa vähentyä, johtuen myös paljolti useiden rap-ryhmien panoksesta jotka alkoivat aktiivisesti puhua sitä vastaan. Joitakin mainitakseni, näitä olivat mm. Gangstarr, Tribe Called Quest, Jeru the Damaja, De La Soul, Souls of Mischief, Afu Ra, Public Enemy, Mos Def, Digable Planets ja monet muut. Tapahtumat, jotka viimein pistivät lopun niin jengikulttuurin ihailulle kuin “Gangsta” rapille, olivat tietenkin Biggie Smallsin (maaliskuun 9. 1997) ja Tupac Shakurin (syyskuun 13. 1996) murhat. Tupacin äiti oli ollut mukana Mustien Panttereiden toiminnassa ja Tupacin älykkäät lyriikat olivat inspiroineet nuoria ympäri maailmaa, mutta hänen ei onnistunut päästä eroon jengikulttuurin jättämistä jäljistä ja hengasi jatkuvasti vaarallisessa seurassa. Jo kauan ennen hänen ampumistaan, joka tapahtui Las Vegasissa Mike Tysonin nyrkkeilymatsin jälkeen, oli tiedossa että hänen henkensä oli vaarassa, moni sanoo, että jopa Tupac tiesi sen olevan vain ajan kysymys.
Tupacissa yhdistyi taistelu joka ympäröi koko jengi-ilmiötä – hän oli erittäin älykäs ja halutessaan kirjoitti oivaltavia tekstejä naisten asemasta ja mustien nuorten tilanteesta ghetoissa ja Yhdysvalloissa, mutta häntä ympäröivä yhteiskunta tuntui vaikutuksellaan vetävän hänet tasolle, jolle moni halusi mustat nuoret vetää, väkivaltaisen raakalaisen tasolle, joka ei välittänyt kenestäkään ja joka tuhosi elämänsä jo pelkällä omalla toiminnallaan.
Dokumentissa “Beyond beats and rhymes” vuodelta 2006, haastattelija Byron Hurt esitti New Yorkin kaduilla räppääville nuorille kysymyksen: miksi nykyinen rap tuntuu niin usein vajoavan misogynistiselle, gangsta-kultturia ja rahaa ihannoivalle tasolle? Yksi nuorista alkaa vyöryttää erittäin tiedostavia riimejä ja sen jälkeen toteaa vain että: “sitä meiltä odotetaan. Luuletko että yksikään iso tuottaja maksaa meille yhteiskunnallisista sanoituksista? Valkoiset haluavat kuulla meidän räppäävän naisista, autoista ja rahasta, sillä silloin me emme ole uhka heille”.
Tämä mielestäni summaa myös kysymyksen jengikulttuurista. Valkoisille valtarakenteille on edullista esittää musta nuoriso verenhimoisena ja yksinkertaisena joukkiona, se auttaa meitä säilyttämään valta-asemamme ja pitämään vähemmistöt aisoissa. Siksi jengi-ilmiötä ei tulla koskaan täysin poistamaan, sillä se vaatisi valtarakenteiden poistamista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Not in our lifetime!
Remember kids – Crack rap is whack!
