“Saavuin Barcelonaan vuonna 1971, kun MIL perustettiin liittyäkseni Guerrilloihin. Sanotaan niistä ajoista nyt mitä tahansa, ne olivat ilon ja optimismin aikoja, täynnä innostusta ja elämää, riippumatta Francosta ja repressiosta. Ainoa asia mikä meillä oli, oli radikaali optimismimme ja halu muuttaa asioita”.
– Jean-Marc Rouillan (GARI, Action Directe)
“Kysymyksesi minulle on: onko oikein vuodattaa verta? Minä sanon että kysymys on paljon “pehmeämpi”: oliko silloin (70-luvulla) oikein vuodattaa verta?”
-Georges Minangoys (Action Directe)
Unohdettu ajanjakso Espanjassa – Taistelu vankiloiden sisällä.
Francon viimeisten vuosien aikana vankiloissa viruvat ihmiset elivät ilman minkäänlaisia oikeuksia. Kidutus ja kohtuuttoman pitkät ajat eristyksessä olivat arkipäivää, ruoka oli ällöttävää ja riittämätöntä, ainoa kontakti omaisten kanssa oli usein huudot kaltereiden välistä. Fasismin tukijat suojelivat raiskaajia vankiloiden sisällä, jotka puolestaan toimivat vasikoina ja kaikki työ oli periaatteessa orjatyötä.
Kun Franco viimein potkaisi tyhjää, alkoivat vaatimukset poliittisten vankien armahtamisesta. Fasistit näkivät tässä tilaisuuden pelastaa omiaan vankilatuomioilta sanomalla, että esimerkiksi poliisit, vanginvartijat ja sotilaat seurasivat vain käskyjä, eivätkä siten olleet vastuussa suorittamistaan ihmisoikeusrikkomuksista. Kirkko tietenkin jatkoi fasistien suojelua. Vasemmisto sen sijaan halusi toverinsa kaduille, jotkut olivat olleet vangittuina koko Francon diktatuurin ajan. Kuitenkin, molemmat osapuolet unohtivat yhden osapuolen: niin sanotut “tavalliset vangit”, joihin kuului laaja valikoima francolaisten mielivaltaisesti vangitsemia ihmisiä. Köyhät, seksuaalivähemmistöt ja taparikolliset tuomittiin kuin liukuhihnalta ja ihmisiä voitiin pitää vangittuina jopa viiden vuoden ajan ilman tuomiota. Seksuaalivähemmistöt kärsivät kenties eniten tästä, sillä heidät yksinkertaisesti “ siivottiin kaduilta” vankilaan, pois kunnon kansalaisten silmistä.
Jean-Marc Rouillan, Ranskassa syntynyt vallankumouksellinen saapui Barcelonaan 1971 ja vietti jälkeenpäin yli 20 vuotta espanjalaisissa ja ranskalaisissa vankiloissa. 1970-luvun lopussa hän vietti 7 vuotta täydessä eristyksessä, jonka jälkeen hänen täytyi opetella uudestaan puhumaan, sillä eristys oli vienyt häneltä kyvyn muodostaa lauseita.
“On täysin selvää että vuosien eristys jättää pysyviä vammoja, ainoa kysymys on millaisia. Kun itse pääsin ulos eristyksestä, en kyennyt enää puhumaan, en kyennyt ilmaisemaan itseäni. Kärsin tästä edelleen ja keskustelun käyminen on minulle haaste. Pitkiä rangaistuksia istuva vanki on kuin puunrunko lipumassa virran mukana. Voi vain miettiä onko edes elossa kun vapaus viimein koittaa. Jopa vapaudesta tulee tässä vaiheessa kuin kangastus, jotain mystistä.”
Vastauksena kammottaviin olosuhteisiin vankiloiden sisällä vangit päättivät organisoida itsensä. Anarkistien ja libertaarien tukemana, vangit perustivat COPEL:n (Coordinadora de presos españoles en lucha). COPEL syntyi vuonna 1976, epäonnistuneiden vankikapinoiden jälkeen Carabanchelin vankilassa Madridissa sekä eräässä vankisairaalassa, molemmissa vangit nousivat laitosten katoille vaatimaan “yleistä armahdusta”, joka koskisi kaikkia vankeja, jotka ollaan tuomittu epäselvissä olosuhteissa francismon aikana. Vastaus oli turpasauna ja eristyssellit. Tapaus kuitenkin sytytti kapinan liekin. COPEL:n vaatimukset kirjattiin virallisesti ylös Carabanchelin vankilassa saman vuoden lopussa: yleinen armahdus ja vankien olosuhteiden huomattava parantaminen. Noin 800 vankia oli tällöin COPEL:n jäsenenä.
Barcelonassa, La Modelon vankilassa GARI:n (Grupos de Acción Revolucionaria Internacionalista) jäsenet olivat muiden mukana luomassa itsehallintoa muurien sisään. La Modelossa noin kolmannes vangeista oli mukana COPEL:n toiminnassa.
“La Modelossa kaivoimme tunneleita ja pystyimme kulkemaan niitä pitkin. Meitä (COPEL:n jäseniä) oli miltei kaikilla osastoilla, joten hallitsimme periaatteessa koko vankilaa, se oli todellista itsehallintoa muurien sisällä. Tähän aikaan matonesit (sana jota käytetään niin palkatuista rikollisista linnassa, kuin huligaaneista joita palkataan häätämään squatteja. suom.huom) eivät hallinneet mitään. Raiskaukset loppuivat. Kaikki tiesivät että jos raiskaat jonkun, me rikomme luusi. Samoin hallitsimme ruoan jakelua ja keräsimme aina ruokaa niille vangeille, jotka eivät pystyneet maksamaan siitä. Noin kahdeksan kuukauden ajan elimme todellista solidaarisuuden aikaa. Tietysti, osa totteli meitä pelosta, koska he tiesivät riskit, mutta iso osa uskoi meidän ajatuksiin, se on tehtävä selväksi,” sanoi Andrés, yksi GARI:n jäsenistä vuonna 2004.
“Me sytytimme nuotioita vankilan pihalle ja mustalaiset soittivat kitaraa ja lauloivat! Se oli täysin mieletöntä!” Lisäsi Jacques Garcin.
Muurien ulkopuolella vankien omaiset perustivat AFAPE:n (Asociación de Familiares y Amigos de Presos) ja useita muita ryhmiä välittämään vankien viestit ulkomaailmaan. Myös muurien ulkopuolella elettiin optimismin aikoja ja tämä liikehdintä johtui vahvasta uskosta niin sanotun “siirtymävaiheen”synnyttämiin mahdollisuuksiin muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti, puhuttiin toisesta vallankumouksesta. Kuitenkin hajaannus anarkistien parissa oli kasvanut jo liian suureksi sitten sisällissodan ajoista ja CNT haikaili edelleen “vanhojen hyvien aikojen” perään, kun taas nuorison parissa “autonomiset pienryhmät” kasvattivat suosiotaan.
Tähän aikaan hallitus toimi erittäin keskitetysti ja kaikki vangit kulkivat Carabanchelin kautta. Tämä tarkoitti että jo järjestäytyneet vangit pystyivät puhumaan jokaiselle uudelle vangille COPEL:sta, perustamaan maanalaisen painokoneen kumisista kengänpohjista ja näin tekemään stencileitä joilla maalattiin iskulauseita kaikkien vankiloiden seiniin. Ryhmälle kirjoitettiin jopa oma laulu. Kun hallitukselle alkoi selvitä kuinka nopeasti COPEL kasvoi, se päätti vangita 40 oletettua johtajaa ja sulkea heidät Carabanchelin eristysosastolle. Tämä oli virhe ja teki COPEL:sta entistä vahvemman.
Kun vangit tunsivat, että tiedotustyö oli lopussa, oli aika ryhtyä toimeen. Yleiskokous päätti että 18. heinäkuuta Carabanchelissa aloitettaisiin mellakka, jotta osa tovereista voisi nousta rakennuksen katolle ja loppuosa protestiin ottavista vangeista viiltäisi verisuoniaan auki saadakseen siirron sairasosastolle tai aloittaisi nälkälakon. Suunnitelma oli niin yksityiskohtaisesti mietitty, että vangit jopa nousisivat juuri tietylle katolle, näin mahdollistaen valokuvien ottamisen protestin aikana. Tätä varten oltiin tehty banderolli, jossa luki “COPEL, ARMAHDUS, VAPAUS!”
Aamulla 18. heinäkuuta 1977 (tällä tietenkin muistutettiin päivästä, jona Franco aloitti vastavallankumouksensa) alkoi protesti, joka myöhemmin tultaisiin tuntemaan “Carabanchelin taisteluna”. Kahdeksan COPEL:n toveria kipusivat köyttä pitkin vankilan katolle, kaikilla samat vaatteet päällä: punaiset paidat ja mustat housut. He kantoivat valmistamaansa banderollia. Poseerattuaan hetken lehdistölle, alkoivat toverit huutaa iskulauseita muiden osastojen vangeille, jotka olivat vankilan pihalla. Täysin spontaanisti, alkoivat vangit joka puolella nousta osastojensa katoille. Pian 800 vankia yhtyi huutoon “Armahdus!” (amnistía) ja “COPEL!”. Toverit jotka olivat vankilan sisällä aloittivat oman protestinsa ja alkoivat viiltää verisuoniaan auki.
Vanki on viiltänyt sanan “copel” käsivarteensa
Protesti kesti neljä päivää, ilman ruokaa, jatkuvasti taistellen vartijoita vastaan, mutta “Armahdus” huudot eivät vaienneet. Kaikkialla Espanjassa ja jopa sen rajojen ulkopuolella nähtiin mielenosoituksia ja vankien vaatimuksista puhuttiin lehdissä. Neljäntenä päivänä, käyttäen hyväkseen vankien heikentynyttä kuntoa ja useiden ollessa loukkaantunut vartijoiden ampumista luodeista, saatiin mellakka kuriin ja alkoi brutaalit kostotoimet. Siirrot toisiin vankiloihin alkoivat ja kidutukset seurasivat. Näiden neljän päivän aikana mellakat ja mielenosoitukset olivat kuitenkin jo levinneet joka puolelle ja useat vankilat olivat yksinkertaisesti tuhottuja. Carabanchellin mellakoijia alettiin heti siirtää – kahdeksan ensimmäistä katolle kiivennyttä lähetettiin Penal de Cartagenan vankilaan, muita Burgosiin ja Ocañan vankilaan. Edelleen jatkuvat mellakat saivat kuitenkin useat ammattiliitot ja poliitikot yhtymään vaatimukseen yleisestä armahduksesta.
Valtion ja Vankeinhoitolaitoksen vastaus ei kuitenkaan ollut taipua vaatimuksiin. Se vastasi antamalla vartijoille vapaat kädet kidutuksen suhteen ja turvautui sorron politiikkaan. Vuoden 1977 lopulla huumeet ilmestyivät vankiloihin kuin taikasauvan heilautuksella. Vielä tänä päivänäkin kaikki tietävät, että tämä oli se hetki mikä aloitti edelleen jatkuvan strategian jossa huumeet sallitaan täysin vapaasti vankiloihin. Tämä on yksinkertainen tapa hallita kapinoivia vankeja. Tänä päivänä metadoni-hoitoa tarjotaan vankiloissa jopa ihmisille, jotka eivät koskaan ole huumeita kokeillutkaan. Hoitoon ilmoittautuminen ottaa päiviä pois tuomiosta.
COPEL:n tarina päättyi lyhyeen ja hallituksen aloittama repressio “Carabanchelin taistelun” jälkeen oli tehnyt tehtävänsä ja luonut pelkoa vankien pariin. Kun vielä vuoden 1978 maaliskuussa anarkistitoveri Agustin Rueda kidutettiin kuoliaaksi, oli COPEL:n tarina lopussa. Se oli kuitenkin tarjonnut harvinaisen näyn vankiloiden sisältä: vankien itsehallinnon ja solidaarisuuden.
Muut sarjan osat luettavissa takku.net osoitteessa!
