Toimitan viimeinkin lupailemani tekstin, joka avaa taustoja Chilen alueella edelleen esiintyvään katutaistelujen perinteeseen, joka on tullut tutuksi jopa eurooppalaisille uutisia seuraaville, viimeistään vuosien 2011-2013 opiskelijamellakoiden myötä. Suoraan käännetyt osiot ovat tekstistä, joka on julkaistu fanzinenä “Toisella anarkistisen kirjallisuuden ja propagandan festivaalilla”, Chilessä ja myöhemmin rojoscuro.blogspot.com sivustolla ja se avaa hyvin aihetta.
Kuten Espanjassa, nähtiin myös Chilessä vuosien siirtymävaihe Augusto Pinochetin diktatuurista niin sanottuun demokratiaan, ja aivan kuten Espanjassakin, tarkkasilmäisimmät näkivät heti sen olevan vain savuverho uudelle “pääoman diktatuurille” tai “kovan käden kapitalismille”, jonka opit tuotiin niin kutsuttujen “Chicagon poikien” mukana Pohjois-Amerikan yliopistoista.
Samaan aikaan kehittyi etenkin yliopistojen sisällä radikaali ja usein horisontaalinen liike, joka hylkäsi marxilaiset käytännöt ja siirtyi kohti anarkismia ja joka oli valmis haastamaan “pacot” eli pelätyt chileläiset mellakkakytät suoraan yhteenottoon kaduilla.
Tämä teksti on osa Chilen alueen kapinallista historiaa. Hyljeksittyjen, sorrettujen, mutta ei ikinä lannistettujen historiaa.
-Juan Caradura
1990-luvulla alkoi muodostua yliopistokampuksilla, mutta ei tietenkään pelkästään niillä, useita kapitalismin vastaisia suuntauksia. Ne eivät olleet ainoita, mutta tämän tekstin tarkoitus on pelastaa pienen mutta aktiivisen ja taistelevan vähemmistön muistot ja taistelut, jotka saivat muotonsa yliopistojen tiloissa, ilon aikakautena, jolloin kaikki odottivat unelmaa, joka ei ikinä saapunut sekä kahden ensimmäisen hallinnon ajat, sotilasdiktatuurin kanssa tehtyjen sopimusten jälkeen: kuuluisa “siirtymävaihe”.
Kun puhumme pienestä vähemmistöstä, viittaamme ryhmiin, jotka agitoivat ja toteuttuivat “katutaisteluita” (lucha callejera), ne olivat väkivaltaisia ja kohdistuivat suoraan pacoja vastaan. Syntyi useita kirjainyhdistelmiä ja nimiä, joista olemme valinneet muutaman, jotka meidän mielestämme olivat oleellisimpia. Korostamme, että nämä ovat horisontaalisia ja autonomisia ryhmiä, joihin ulkopuoliset poliittiset voimat eivät vaikuttaneet.
La Punta, la Vanguardia ja Cordón Macul
“La Punta” oli yksi erittäin radikaali osa katutaisteluja Maculin ja Grecian alueella (risteys Santiago de Chilessä, jossa sijaitsee kolme yliopistoa, Universidad de Chile, Universidad Metropolitana de Ciencias ja UTEM. Suom.huom.). Heidän taustansa tuli Movimiento Juvenil Lautarolta, joka puolestaan oli Partido Mapun, tai MAPU-Lautaron nuorisoryhmä, jolla oli niin poliittinen kuin aseellinenkin osansa. La Punta agitoi jatkuvasti poliittisten vankien puolesta ja heidän “huputettujen” taistelijoiden ryhmät ottivat vakituisesti yhteen poliisivoimien kanssa, etenkin Pedagogian kampukselta, Unversidad de Chileltä. He vihasivat syvästi marxilaisia klikkejä ja Kommunistista Puoluetta ja monet heistä olivatkin myöhemmin perustamassa RAE:ta. Heidän nimensä kuultiin usein 1990-luvun barrikadeilla. Tietyt huputettujen ryhmät sytyttivät liekkeihin demokraattisen rauhallisen yhteiselon Pedegogiselta käsin, Universidad de Chileltä ja UTEM:lta. Ne olivat ryhmiä, jotka tapasivat vakituisesti, mutta epämuodollisesti ja koordinoivat erityisesti protesteja tärkeiksi muodostuneille päivämäärille, kuten 29. maaliskuuta (Die del Joven Combatiente), “Corpus Christin massamurha” (15.6.1987 poliisi tappoi 12 Frente Patriotico Manuel Rodriguezin (FPMR) taistelijaa) ja 11.9. Pinotchetin vallankaappauksen vuosipäivä. Viimeisin on muodostunut päivämääräksi, jonka vastaiset taistelut alkavat jo syyskuun alussa “salidas” tai “colas” – tyyppisillä mellakoilla (“salida” tarkoittaa uloskäyntiä ja “cola” jonoa ja nämä ovat mellakoita, jotka alkavat yliopistojen uloskäynneillä. Portit avataan ja ihmiset blokkaavat kadun ja hyökkäävät poliisia vastaan. Suom.huom). Usein mellakat jatkuvat vielä patrioottisten juhlien jälkeenkin.
RAE
RAE ( Resistencia Autónoma Estudiantil) syntyi vuonna 1993 ja sen riveihin virtasi tovereita, jotka näkivät itsensä niin marxilaisina kuin anarkisteina ja yksi sen ensimmäisistä kiistoista oli tulisiko ryhmän nimi allekirjoittaa ympyröidyllä R-kirjaimella vai ympyröidyllä A-kirjaimella. Ryhmä suunnitteli ja toteutti katuaktioita ympäri pääkaupunkia, mutta en keskittyivät jo mainittuihin Grecian ja Maculin risteykseen. Sen jäsenet myös pyrkivät levittämään hyökkäyksiä molotovin cocktailein aivan kaupungin sydämeen “Academia de Humanismo Cristianolta” käsin, joka tunnettiin myös nimellä “Locademia”, ja lokakuun 12. päivän marsseilla. RAE ei ilmaissut itseään vain kivin ja molotovein, vaan myös propagandan avulla (zinet, pamfletit, ja “lienzot”, aktiot joissa levitetään suuri määrä flyereita esimerkiksi heittämällä en ilmaan julkisilla paikoilla tai vaikka dumppaamalla niitä teiden silloilta alas, sekä semi-improvisoidut puheet mielenosoituksissa ja tapahtumissa “La Polla Recordsin” musiikin tahdissa). Tietenkin myös aiemmin mainitut katuaktiot levittivät omalla tavallaan propagandaa.
On tarpeen tehdä selväksi, kuten eräs pitkäaikainen toveri meille selvensi, että Vanguardian ja RAE:n sisällä oli myös tovereita, jotka (sen lisäksi, että omasivat hyvin “machoja” ja huliganistisia piirteitä) parin radikalismin täyttämän vuoden jälkeen, tuntuivat katoavan ja ilmeisesti olivat mukana enemmän adrenaliinin täyttämien kokemusten takia. Myöhemmin he etääntyivät poliittisesta ja vallankumouksellisesta diskurssista ja yliopistosta päästyään, päättivät alkaa “tehdä massia”, rikkoen täysin kapinallisen asenteensa. Ja tehdäksemme asian täysin selväksi, tämä on erittäin tyypilllistä, ei vain mainituissa ryhmissä.
Yksi huippu taisteluille olivat ensimmäiset viisi vuotta kyseiseltä vuosikymmeneltä sekä vuoden 1994 valtaukset Pedagogisella, Chilen yliopistolla ja UTEM:lla. UTEM:n vallatusta rakennuksesta ammuttiin kyttiä kohti tuliaseella ja haavoitettiin yhtä heistä. Vain hetken kuluttua tästä, GOPE:n (Grupo de Operaciones Policiales Especiales) virkapukuiset poliisit hyökkäsivät kampukselle, mutta kaikki paikalla olleet opiskelijat olivat jo kadonneet, kirjaimellisesti juoksujalkaa, eivätkä vain ne jotka laukaukset ampuivat. Mainitaksemme muita pieniä aktioita, emme voi olla muistuttamasta muista “kommando” tyyppisistä hyökkäyksistä kuten rehtori Marco Enriquez Ominamin auton polttaminen La Chilellä ja Pedagogisen rehtorin auton polttaminen.
La Federación Anarquista Libertaria (FAL)
Vuonna 1994 syntyi Federación Anarquista Libertaria, ei vain anarkistiryhmien ja yksilöiden vaikutuksesta, vaan jäseniä oli myös köyhien kaupunginosien (poblaciones) alueilta ja jotkut tulivat mukaan syndikalismin kautta. FAL pyrki tehokkaasti olemaan useiden antiautoritaaristen ryhmien federaatio, joka olikin yksi massiivisen anarkistisen vappumielenosoituksen järjestäjistä vuonna 1994 vallatun Pedagogisen sisällä sekä CUT:in aktioissa, tuoden esiin libertaarista ja radikaalia linjausta. Se kaatui kuitenkin sisäisten skenejen taisteluun, joissa osa painotti ensikädessä katutaistelua ja toiset olivat enemmän huolissaan muodollisen organisaation toimivuudesta sekä jonkinlaisen poliittisen hyväksynnän saavuttamisesta sen aikaisten anarkistiryhmien keskuudessa. He julkaisivat myös “El Estopin” lehteä.
La CRP (Coordinadora Revolucionaria del Pedagógico)
Coordinadora Revolucionaria del Pedagógico syntyi vuonna 1995 suuren kokouksen päätteeksi hylätyllä kasinolla, joka sijaitsi Pedagogisen alueella ja jonka rakennustyöt oltiin jo vuosia sitten lopetettu. Siihen tulvi niin antiautoritaarisia kommunisteja ja anarkisteja. Vaikka sen nimi viittasikin sen keskittyvän vain yhdelle kampukselle, se levittäytyi – kuten monet muut ajan katutaisteluryhmät – kaikille korkeakoulutuksen keskuksille, levittääkseen propagandaa ja taisteluita pacoja vastaan: Universidad de Chilelle, USACH:lle ja Arcisille. CRP oli kasassa pitkään, aina vuoteen 1999 asti. Sen nimi esiintyi usein ja sitä vastaan hyökättiin valtamedioissa, varsinkin toveri Claudia Lopezin traagisen kuoleman barrikadeilla jälkeen, 11 syyskuuta vuonna 1998.
Muutamia fanzinejä
Kuten jo kerroimme, näiden katuaktioiden lisäksi vastarinta kaduilla ilmeni pamflettien ja tiedotteiden muodossa, ne kantoivat nimiä kuten “Guerra al Estado” (Sota valtiota vastaan), “Libertad a los presos politicos” (Vapaus poliittisille vangeille), “Muerte al Capital” (Kuolema pääomalle), “No Reforma” ym. Juuri nyt, haluamme keskittyä muutamaan kopioituun ja kädestä käteen levitettyyn fanzineen. 90-luvulla fanzinet laajasta aihepiiristä levisivät yliopistoissa, lyseoissa, köyhissä kaupunginosissa, konserteissa, alkuperäiskansojen festivaaleilla, mutta haluamme keskittyä muutamaan, jotka keskittyivät etenkin katutaistelujen levittämiseen. Yhdessä jo mainitun “El Estopin” lehden kanssa, on mainittava “El Francotirador” (tarkka-ampuja), jonka printtaaminen aloitettiin vuonna 1996 ja sen epäsäännöllinen julkaisu jatkui 12 numeron verran. Sen lisäksi, että se auttoi Claudia Lopezin muiston kunnioittamisessa ja haltuunottamisessa, se myös tarjosi informaatiota ja osoitti solidaarisuutensa “Cordoba 4:n” insurrektionalistisille anarkistivangeille (jouluussa 1996 Espanjassa tapahtui ryöstö ja kahden poliisin teloitus, josta pidätettiin neljä toveria Claudio Lavazza, Giovanni Barcia, Michele Pontolillo ja Giorgio Rodriguez).
Samoin anarkistijulkaisujen kehyksen sisältä on mainittava “Todos Moriremos” (Kaikki kuolemme), joka aiheutti väristyksiä kenties enemmän kuin yksikään muu julkaisu. Heti ilmestymisestään lähtien 2000-luvun alussa, se levitti satoja kopioita jokaisesta numerostaan ja se niitti mainetta avoimella kriittisyydellään leninistejä kohtaan ja muita vasemmistolaisuuden pyhiä lehmiä, tähän kuului myös “vallankumouksellinen vasemmisto” ja Kuuban valtio. Kuitenkin haluamme myös ottaa etäisyyttä sen artikkeliin 31 Insurrektionalistista Teesiä, joka oli haastattelu Kolektivo de Prisioneros Politicos Kamina Libren kanssa ja sen digitaaliseen julkaisuun kirjasta joka käsitteli La Brigada de Colera kollektiivia. Mitä tulee “Todos Moriremosin” negatiivisiin aspekteihin, emme voi olla mainitsematta sen useita hyökkäyksiä Kamina Libreä vastaan, jonka takana olivat puhtaat ennakkoluulot ja poliittiset näkemyserot.
Siirtymävaiheen vuosina keskeiseksi teemaksi nostettiin poliittisten vankien vapauttaminen. Tuettiin jokaista nälkälakkoa ja toimintapäiviä ottamalla yhteen poliisin kanssa, levitettiin propagndaa ja kirjoitettiin vangituille tovereille. Muistutamme, että jo 80-luvulta alkaen oltiin nähty, kuinka oppsitiossa olevat poliitikot lounastivat Pinochetin diktatuuria tukeneiden kanssa ja loivat sopimuksia siirtymävaiheen toteuttamiseksi ja läpi pakottamiseksi. Tämän takia monet poliittis-sotilaalliset ryhmät julistivat (sanoin ja aktioin) linjakseen aseellisen taistelun jatkamisen kapitalismia ja Valtion terrorismia vastaan. Puhumme nyt ryhmistä kuten Frente Patriótico Manuel Rodríguez (Autónomo),MAPU Lautaro, useat ryhmät MIR:n (Movimiento de Izquierda Revolucionaria) sisältä ja useat pienryhmät. Patricio Aylwinin ja Eduardo Frein (kaksi kristillisdemokraattista paskiaista, johtivat maata 1990-1994) alkoi ankara hyökkäys näitä ryhmiä vastaan, jossa aseina olivat salamurhat, kidutukset, soluttautumiset ja sadat poliittiset vangit demokratian vankileireillä. Näille tovereille solidaarisuus oli jatkuvaa mielenosoitusten ja katutaistelujen muodossa, tämä kaikki tapahtui myös ilman minkäännäköistä yhteistyötä etujoukkoryhmien sekä poliittisten oppostitiopuolueiden kanssa, jotka myös olivat aktiivisia näinä aikoina. Tähän aikaan useat vangit alkoivat kyseenalaistaa tiettyjen “johtajien” päätöksiä muurien ulkopuolella ja syntyi jo mainittu Kolectivo Kamina Libre, jonka diskurssi ja estetiikka kävi ilmeiseksi sen fanzineistä ja muista julkaisuista (Libelo, Konciencia Alerta, TIRO) ja jotka omalta osaltaan vaikuttivat useisiin punk-bändeihin ja muihin vähemmistössä oleviin ryhmiin, jotka taistelivat kaduilla 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.
1990-luvun lopussa Maculin ja Grecian kulmaan rakennutettiin yksi oksettavin kapitalismin ja kulutuskulttuurin symboli McDonald’s – ravintola. Tämä oli hyökkäysten kohteena muutamaan otteeseen näinä vuosina, aktioissa jotka suunniteltiin nimenomaan sitä vastaan “huputettujen” toimesta. Nämä hyökkäykset jatkuivat aina vuoteen 2004 asti ja niistä on kirjoittanut myös Jean-Marc Rouillan kirjassa “Odio las Mañanas” (Vihaan aamuja). Jotkut MAPU Lautaron ex-vallankumoukselliset itse asiassa tuomitsivat nämä iskut, jotka tapahtuivat erään nälkälakon aikana, kun taas toiset tuomitsivat kyseisten lakkolaisten neuvottelut valtion kanssa.
Muita ryhmiä ja hyökkäyksen muotoja
Suuntausten sisällä, jotka olemme jo maininneet, nousi myös ryhmiä jotka kyseenalaistivat ajoittain rituaalinomaiset protestit, jotka voitiin merkata kalenteriin jo ennalta sekä katutaisteluiden taktiikat, kuitenkaan milloinkaan hylkäämättä suoraa hyökkäystä ja vallankumouksellista väkivaltaa. Siksi muodostui useita anonyymeja ja suljettuja ryhmiä, jotka halusivat siirtyä uskaliaampiin iskuihin ja toteuttaa “teon propagandaa” (propaganda por el hecho), suojaten mahdollisimman hyvin henkilöllisyytensä ja opiskellen erilaisia hyökkäyksen tekniikoita. Tämä pohjasi ajatukseen, että valtion olisi vaikea todistaa heidän syyllisyyttään, vaikka he jäisivätkin kiinni. Tästä seurasi aalto, joka jatkui vuosina 96,97,98 ja 99 “salida” protestien muodossa Pedagogiselta käsin, Universidad de Chileltä ja Universidad de Concepciónilta sekä syyskuun 11:n demoissa, joissa kyseiset toverit käyttivät mustasta ruudista valmistettuja pommeja keskellä Santiagon päähautausmaata (joka on muodostunut perinteiseksi paikaksi katutaisteluille kyseisenä päivänä). Nämä toverit tuntuivat noudattavan kirjaimellisesti suosittua huutoa “ Miguelitos, barricadas, que comience la lucha armada” (jota on avattava suomeksi hieman: “miguelitos” tarkoittaa itse väsättyjä heittotähtiä, joita on tapana heitellä kyttiä kohti, tai käyttää puhkomaan renkaita autoista, eli koko lause: “heittotähtiä, barrikadeja, aseellinen taistelu on alkanut!”)
Emme voi jättää omistamatta muutamia rivejä rakkaan toverimme Claudia Lopezin muistolle, joka teloitettiin pacojen toimesta La Pincoyan barrikadeilla, syyskuun 11. vuonna 1998. Claudia oli yksi aktiivinen osallinen barrikadien ja katutaistelujen historiassa. Hän otti aktiivisesti osaa “El Francotirador” zinen julkaisuun, CRP:n toimintaan ja muiden pienryhmien. Hän oli aina yksi ensimmäisistä materiaalin tuottajista, kun katkaisimme katuja, järjestimme tapaamisia (joskus iloisia, joskus raivoisia), koordinoimme aktioita ja aina viimeisiä poistumaan savun täyttämiltä kaduilta. Kun hän saapui opiskelemaan Pedagogiselle, hän liittyi heti JJCC:n riveihin ja kirjoitti aktiivisesti vangeille sekä otti osaa kampuksensa valtaukseen vuonna 1994. Nopeasti hän radikalisoitui ja siirtyi kohti anarkismia, aina siihen asti, että hänen kaunis sydämensä muuttui kauttaaltaan mustaksi. Useita kertoja ryntäsimme yhdessä kaduille kohdataksemme kytät ja “punaiset” poliisit (kommunistien kansalaispoliisit, jotka pitävät järjestystä mielenosoituksissa). Emme ikinä unohda häntä! Emme myöskään ikinä unohda hänen hautajaisiaan, Mapuchejen spiraalitanssia, huutoja, flaijereita, hänen tovereidensa iskulauseita, hänen vanhempiensa ja sisartensa kunniakkuutta, taistelua kyttiä vastaan, silmästä silmään hautausmaalla, siitä kaikesta on jo 15 vuotta.
Nämä sanat omistamme rakkaudella ja kapinalla tovereillemme, jotka viruvat valtion vankiloissa, niille jotka kulkevat rikostoveruuden tiellä ja jotka keskittävät voimansa kohdatakseen tämän orjuuden järjestelmän. Jokainen aktio, jokainen barrikadi, jokainen kaunis kapinan osoitus synnyttää aina uusia taistelijoita!
Eläköön anarkia!
