La Modelon vankila: “Täällä kidutetaan”
(Julkaistu 20.11.2010 takku.net sivustolla)
Vankien kokema pelottava todellisuus Espanjan vankiloissa lääkisopiskelijan – joka oli harjoittelijana yhdessä kuukauden ajan – kertomana.
En tiedä mistä aloittaa kirjoittaminen. Vietin kuukauden harjoittelijana vankilassa ja nyt kun tiedän sen olevan ohi huomaan omituisten tuntemusten ryöpyn. Pala nousee kurkkuuni kun kirjoitan tätä. Kipu joka painostaa silmiäni ja kuristaa kurkkuani sekoittuu kykenemättömyyden ja raivon tunteeseen. Aikaisemmin saatoin kuvitella sen. Nyt olen kokenut sen. Olen nähnyt sen itse. Ihmisen kurjuus, institutionalisoituna. Oletan että sillä on jotain tekemistä sen kanssa minkä tämä kokemus kaivoi esiin olemukseni syvimmästä osasta, jota haluan kutsua “inhimillisyydeksi” koska tunnustan niiden uskon, jotka sanovat inhimillisyyden olevan periaate jonka koko ihmisrotu jakaa. Tosin tämän kaiken jälkeen siihen uskomisen jatkaminen tuntuu typerältä.
Inhimillisyys kumpuaa toisten kärsimysten todistamisesta. Inhimillisyys vainoaa minua tietämyksellä etten voi tehdä paljoakaan lievittäkseeni tuota tuskaa. Inhimillisyys tuntuu kysyvän kuinka monta ihmistä vielä haudataan elävältä vahvistettuihin betonihautoihin ennen kuin yhteiskunta ymmärtää, että barbaria ei ole mikään menneen ajan ilmiö, vaan se on myös nykypäivää, maksamme siitä veroina. Kuten Koma sanoi: “kaksi vuotta, / neljä kuukautta ja yksi päivä, / Oikeus, / Rangaistus.” Kosto, joka ennen toteutettiin julkisilla mestauksilla, rajoittuu nyt neljän seinän sisään, se tapahtuu näiden “demokraattisten” instituutioiden pimeillä käytävillä. Me emme ole yhtään sen sivistyneempiä. Kyse on edelleen kostosta: hienostuneemmasta, mutta silti irrationaalisesta.
Ammatillisesti vankila osoittautui mielenkiintoiseksi paikaksi. Tylsistyminen on miltei mahdotonta, koska miltei mikään ei ole rutiinia. Yksilöt joilta on ryöstetty vapaus, niinkin sairaassa paikassa kuin vankila, menettävät paljon muutakin kuin vapautensa. Heidät määritellään usein “riski-ryhmäksi” kuten “epidemiologit” sanovat. Riskit ovat sairastua tuberkuloosiin, HIV:iin, hepatiittiin, useisin sieniperäisiin tauteihin, useisiin sisäelintauteihin, syöpään, päihderiippuvuuteen, loukkaantumisiin, hampaidenlähtöön, hermovaurioihin, ennenaikaiseen vanhenemiseen. Riski kuolla hirttäytymällä, riski kuolla yliannostukseen, vuotaa kuiviin, riski kantaa ikuisia arpia, riski menettää järkensä. Riski etteivät he näe omaisiaan enää koskaan, riski menettää mitä he olivat ennen. Riski omaksua elämäntyyli joka ei ole elämistä, eikä enää koskaan tuntea todella elävänsä. Ei, et voi tuntea oloasi tylsistyneeksi. Aina on aikaa, runsaasti aikaa miettiä kuinka saada tämä paikka räjähtämään.
Näin 20-kymppisen nuoren itseaiheutetun diabetekseen liittyvän kooman partaalla, ties millaisen henkilökohtaisen koettelemuksen seurauksena. Näin ihmisiä huumattuna, pilvessä “benzoista” – lääkärin itsensä määräämänä – yrityksissä “karsia” muutamia päiviä pois tuomioistaan. Näin ihmisiä jotka eivät koskaan olleet huumeriippuvaisia, koukussa metadoniin, koska lääkäri oli ilmoittanut heille että mukana olo PMM-ohjelmassa (englanniksi: Methadone Maintenance Program) lyhentäisi syyttäjän vaatimaa tuomiota. Näin tusinoittain kämmenluiden murtumia, raivonpurkausten aiheuttamia, jotka hetkellinen ymmärrys omasta tilanteesta on synnyttänyt ja saanut vangin iskemään nyrkillään sellin seinää. Lääkärit täällä kutsuvat sitä “ilmanpoistoksi”. Oman teoriani mukaan, kivun kautta vanki vapauttaa itsensä hetkeksi siitä vieraantumisesta jonka jokainen tällä kuolemanleirillä kokee ja ottaa haltuunsa sen yhden asian, jota Valtio ei ole kyennyt varastamaan: hänen oma ruumiinsa. He viiltävät itseään miltei minkä tahansa vaatimuksen takia, he “vuolevat” ranteensa kunnes lääkäri tulee ompelemaan haavat umpeen, ja haavat paranevat mutta arvet säilyvät. Kädet täynnä viiltoja. Täynnä rumia arpia jotka muistuttavat. Muistuttavat rauhoittavista lääkeistä joita et saanut, lomasta joka hylättiin, kuljetuksesta joka ei saapunut, papereista jotka eivät koskaan saapuneet perille. Arpia jotka eivät koskaan katoa, vaikka kuinka hyvin paranisivat. Arpia jotka muistuttavat että et ole ihminen, olet vanki.
“Paska. Kyyneleet nousevat silmiini. Helvettiin tämä sairas maailma.”
Näin röntgen-kuvan Mohamedin ruuansulatuselimistä, näimme siellä pariston. Epätoivoinen yritys painostaa “kunnoitettua vankilanjohtajaa” hyväksymään siirto Ceutan vankilaan, jossa Mohamedin sukulaiset voisivat nähdä häntä. Näin kuinka vartija pisti naisen, joka tuli tapaamaan poikaansa, odottamaan viiden metrin päässä portilta vain “antaaksen naiselle opetuksen.” Vartija totesi että nainen oli “soittanut kelloa liikaa” (portilla on kello, jota soitetaan ja kun vartija toteaa ettei kukaan yritä paeta hän avaa sen) ja että hän “pysyisi siellä jonkin aikaa, jotta oppisi.” Loinen.
Ovia jotka aukeavat vasta kun edellinen on suljettu. Liukuovia jotka ovat tehty metallista ja turvalasista. Turvallisuutta, turvallisuutta, turvallisuutta. Vangitsija istuu kopissa, joka on tehty samasta materiaalista ja joka on maalattu värilla joka tuntuu olevan määrätty byrokraattisiin tiloihin – keltaisella. Hänen kanssa kommunikoimiseen on viisi kertaa kymmenen sentin lasinen alue kahden horisontaalisen metallilevyn välissä. Lasissa on kaksi pientä reikää, joista toisessa aukeava luukku. siihen puhuaksesi sinun on kumarruttava, sillä se on vyötärön korkeudella. Täten sinun on puhuteltava instituution viranomaisia polviltasi. Aivan kuten kaupungin suunnittelu – katuineen, puistoineen ja aukioineen – heijastaa kansaa ja sen kulttuuria, vankila heijastaa sen asukkaiden täydellistä alistumista instituutiolle ja halveksuntaa jota vallitseva yhteiskunta kohdistaa heihin.
Vankila luo kuvan että se on ankara mutta reilu. Viemärin lemu, joka iskee aisteihisi jo parkkipaikalla tuntuu vihjailevan – ei niin hienovaraisesti – mikä sisällä odottaa. Vietettyäsi sisällä pari päivää alat huomata mitä piilee tuon kuvottavan ulkokuoren takana (laseja yläkerroksissa ei voi putsata, sillä ikkunat eivät aukea, niinpä ne kantavat saastaa vuosien ajalta). Itse asiassa pääpihan kasvit ja lähde muodostavat mukavan kuvan alueesta. Toisaalta vankien kasvot, heidän hampaattomat suunsa, ennenaikaiset rypyt, heidän viillellyt kätensä ja heidän vankilatatskansa kumoavat tuon ensimmäisen vaikutelman. Todennäköisesti, ennakkoluulojen sokaisemina, harvat vieraat pystyisivät käsittämään tämän kaiken ilman että kuittaisivat sen jälleen yhtenä kummallisuutena monimutkaisessa, oudossa ja eristetyssä vankiloiden maailmassa.
Kun eräs vanki – yksi sairasosaston apulaisista (vangit työskentelevät tietyissä tehtävissä: pyykkituvassa, keittiössä, siivoojina), kenen kanssa minulla oli onni olla yhteydessä – palasi ensimmäiseltä lomaltaan, hän totesi minulle: “En ollut tajunnut kuinka paljon kaikki on muuttunut ulkopuolella.” Yksi monista joka oli menettänyt nuoruutensa tässä huolellisesti kätketyssä ihmismielen kuolemanleirissä, suunniteltu seuraavan kaavan mukaan: aika = työ = raha. Ja, rikos ≈ menetetty raha, joka on verrattavissa rikokseen “yhteiskuntaa vastaan” (tai paremminkin meille pakotettua yhteiskuntaa) joka maksetaan vapauden menetyksellä määrätyksi ajaksi. Täysin absurdi ajatus, täydellisesti juurrutettuna ihmismieliin, kapitalistisen koneiston ohjastamana, sen intohimon ajamana joka haluaa muuttaa ihmiselämän kullassa mitattavaksi. Tämän takia rikas mies kuljeksii rauhassa vankiloiden ohitse kun taas köyhä maksaa “kovan hinnan” pitkän tuomion muodossa. Tämän takia myös suurin osa vangeista ansaitsee minimipalkan (tieto on ministeriön laskelmista kahden vuoden takaa, kun äsken tarkistin nettisivun, he olivat muuttaneet sen. Tietoja palkoista ei enää löytynyt sieltä. Korruptoitunut valtio. Paskiaispoliitikot).
Tänään muistin paljastavan esimerkin. Eräs vanki valitti turvotusta kädessään. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli vieraillut sairasosastolla, pilvessä “benzoista” (silmien aristusta ja yliherkkyyttä suoralle tai kirkkaalle valolle ja puhuen kuin hänellä olisi puhevika sekä vaikeuksia lausua r-kirjainta), sekä turvotusta oikeassa kädessään ja kipua viidennessä kämmenluussaan (hän oli lyönyt sellinsä ovea). Röntgen-kuvat eivät paljastaneet murtumaa, joten hänelle annettiin turvotusta laskevia lääkkeitä ja hänen käteensä pistettiin Prim-kääre jonka toisella puolella on toppaus ja toisella puolella alumiinia, tämä kuten moni muu asia vankilassa on kielletty, mutta lääkäreitä ei kiinnosta paskaakaan. Niinpä, sellitarkastusten aikaan hänen osastollaan (osasto 5), hän näyttää uudelleen turvotusta kädessään ja uhkaa tehdä ilmoituksen lääkäristä, koska tämä ei suostu hoitamaan häntä saman tien (kyseisen lääkärin protokollaan kuuluu yleensä että vangit, jotka eivät ole ilmoittautuneet viikottaisiin tarkastuksiin ajoissa, hoidetaan viimeisinä. Tämä aiheuttaa tilanteen jossa jotkut asiat hoidetaan, joitain ei, sillä potilaan kansio ei ole hänen sellissään vaan sairastuvalla koska hän ei ilmoittautunut ajoissa tai koska vartijaa ei kiinnostanut ilmoittaa häntä tai yksinkertaisesti unohti). Viimein lääkäri tarjoutuu hoitamaan häntä, mutta vanki sanoo haluavansa tehdä ilmoituksen hänestä ja pyytää lääkärin koko nimeä. Lääkäri kertoo että hänellä on oikeus kieltäytyä antamasta koko nimeään, mutta antaa hänen vankeinhoitolaitoksen sarjanumeronsa, joka riittää ilmoituksen tekemiseen. Vanki menee pois. Matkalla osastolta takaisin sairastuvalle lääkäri kertoo minulle että osasto 5 on kaaoksessa (käy ilmi että useat vangit ovat järjestäytyneet ja ovat hankkineet useita teräaseita) ja ettei ole viisasta siirtyä hyökkäykseen sillä vangit ovat tehneet aseista mm. alumiinista jotka he saavat edellämainituista Prim-kääreistä. Jälleen sairastuvalla, vartija osasto 5:ltä ilmestyy. Hän kertoo lääkärille: “Minun täytyy kertoa tämä, tiesitkö että vanki osasto 5:ltä teki sinusta valituksen?” Lääkäri vastaa: “Kyllä, kyllä, antaa hänen tehdä mitä haluaa. Hänellä on oikeus siihen”. Vartija vastaa: “Siis ajattelin vain että jos sinä haluat tehdä valituksen hänestä tai jotain”. Lääkäri, keskittyneenä kirjoittamaan kansioihinsa, viittaa kädellään vartijaa poistumaan. Kaikki täysin reilua. Kuka puhui hyväksikäytöstä?
Kuten kun eristysosastolta soitetaan: “Kaksi vankia tappelevat.” Lääkäri saapuu paikalle ja itse asiassa siellä on neljä loukkaantunutta. Eristysosasto, kuten nimikin kertoo, koostuu vangeista jotka on luokiteltu “Ykkösluokan vangeiksi” (he elävät eristysselleissä ja heillä on omat ulkoiluvuoronsa) ja vangeista joita on kuritettu erinäisistä syistä (108. artikla vuoden 1996 vankiloita koskevissa säädöksissä). Myös viimeisinä mainitut elävät eristysselleissä, teoriassa 14 päivää kerrallaan. Kuinka neljä erityisvankia, jotka elävät yksin selleissään ja joilla on omat ulkoiluvuoronsa, ovat voineet tapella keskenään? Taikuuttako? Ei, vaan Vankeinhoitolaitos. Kahdeksalla vartijalla – jotka vartioivat selliosastoa ja joilla on käytössään parhaat turvallisuusvälineet ja videokamerat joka kulmassa – ei varmastikaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. Omituinen yksityiskohta on, että eristysosastolla – todellisessa sementtisessä rotankolossa – on muovimatolla päällystetyt lattiat, jotka estavät liukastumisen. Turvallisuushuolet ovat pakottaneet tekemään tämän ratkaisun, emme voi riskeerata että vartija liukastuisi taltuttaessaan villiä vankia.
Näin täyden selliosaston, jossa oli tilaa 120-140 vangille, ahdettuna täyteen mielisairaita vankeja. Laitonta, täysin laitonta. Ihmisen joka on mielisairas ei tulisi olla vankilassa, tämä sanotaan laissa. Mutta laittomuus ei merkitse täällä mitään kenellekään, varsinkaan kun valinta on sosiaalisesti oikeutettu: “Ja jos emme tee näin, mitä sitten? Päästämmekö heidät vapaaksi, jotta he voivat jälleen tappaa jonkun?”
Vankilassa kaikki hoituu hämärien diilien kautta. Vankien, mutta myös hallinnon kesken. Asiakirjan, vetoomuksen, siirtoanomuksen, artikla 196:n (sairaudesta johtuva vapautus) käsittely voi kestää puoli tuntia, useita tunteja tai kolme kuukautta. Kaikki riippuu siitä ketä tunnet, kuka on sinulle palveluksen velkaa ja kuka kantaa kaunaa sinulle. Joskus tällaiset pikkuasiat myös katoavat – tiedäthän sinä millaista se on – tai putoavat vahingossa paperisilppuriin jossakin toimistossa. Näitä juttuja tapahtuu.
Voisin jatkaa tämän oikeuden ja yhteiskuntaan sopeuttamisen laitoksen paradoksien luettelemista (yhteiskuntaan sopeuttaminen: joudut sisään ja lähdet, joudut jälleen sisään ja lähdet kunnes kuolet – vuoden 2008 sisäministeriön tilastojen mukaan 60% vangeista palaa vankilaan useamman kerran), mutta en halua päättää tätä kirjoitusta ilman että mainitsisin tragediasta joka tapahtuu muurien ulkopuolella: perheiden tragediasta, jotka suorittavat tuomiota omaisensa rinnalla. Eräänä aamuna sisäänkäynnillä, ennen kuin he vahvistivat pääsyni sisään suorittamaan harjoitteluani, tapasin äidin joka oli tullut Alicantesta tapaamaan poikaansa. 15 vuoden tuomio. Hän ottaa bussikyydin kotipaikkakunnaltaan, joka kestää yli viisi tuntia. Hän saapuu vankilalle n. 6.30 aamulla vierailua varten joka alkaa kello 11.00. Kello 8.00 (jos hän on onnekas) vankilan portit aukeavat ja hän pääsee turvaan aamun kylmyydeltä. Kahvilassa ei ole ketään kuka palvelisi häntä. Se suljettiin koska se ei tuottanut voittoa. Liian vähän asiakkaita. Säälittävän näköiset automaatit korvaavat palvelun. Hän astuu sisään ja siellä hän pysyy odottaen. Toiset 500 kilometriä erottavat hänet kodistaan, vain saadakseen tavata poikansa puolen tunnin ajan. Kaikki hyvin humaania. Jälleen yksi “vankien oikeus” rikottuna.
Vartija kertoo lääkärille: “Tämä tässä, tämä tässä suorastaan kerjää piikkiä. Siinähän sitten kuolaa itsensä päälle.” Hän viittaa erääseen ärsyyntyneeseen ja hieman aggressiiviseen vankiin jota olen itse hoitanut ja kuka on jälleen kerran sairastuvalla. Hän oli ollut kolmessa eri sellissä (vankilaslangissa: Chabolo) ja kaikissa näissä hän oli päätynyt tappelemaan. He eivät tienneet mihin pistää hänet. Vastaavissa tapauksissa lääkäri joskus leimaa käyttäytymisen psykiatriseksi häiriöksi ja määrää “aguagaten” käytön (slangi-nimitys Modecatelle, suonensisäiselle, pitkäkestoiselle – viikkoja kestävälle – antipsykoottiselle lääkkeelle, jolla on tehokas rauhoittava vaikutus ja joka on voimakkain tähän luokkaan kuuluva aine). Tämä johtaa useimmissa tapauksissa kuolaamiseen.
Kuolema yliannostuksen seurauksena. Vanki oli tutkittu muutamaa päivää aikaisemmin, hän oli kärsinyt virtsaputkentulehduksesta. Kyseisenä yönä hän oli valittanut vartijalle ettei kyennyt nukkumaan (selliosastoilla kuumuus on sietämätön). Vangeilla joilla on “peculio” – joka on vangeille tarkoitettu pankkitili, jolla on omat säädöksensä, joista vastuussa on, tietenkin, Banco Santander – ostavat tuulettimia. Joskus heidän on vain kestettävä se. Kaikissa selleissä on ilmastointilaite, mutta se ei ole koskaan päällä – tiedäthän, päästöjen vähentämiseksi ja kulujen leikkaamiseksi, jotta he voivat palkata lisää “kuntouttamishenkilökuntaa.” Hän oli myös sanonut lisänneensä lääkityksensä määrää (vankilaan saapuessa on tavallista tarjota vangille rauhoittavia – Trankimazin, Lexatin, Tranxilium, Rivotril, Valium, Sedotime, Noctamid, Dormicum – ovat normikamaa “sopeutumisongelmien” voittamisessa. Niitä määrätään yleensä koko tuomion ajaksi, oli se tarpeen tai ei). Vartija sanoi kuullensa vangin kuorsaavan kello 7.00 aamulla. Todellisuudessa hän oli kuullut vangin kuolinkouristukset, jotka vaimenivat kunnes hän menehtyi. Kello kahdeksaan mennessä, kun lääkäri kutsuttiin paikalle koska vanki ei ollut ilmestynyt nimenhuutoon, hänen ruumiinsa oli jo jäykistynyt, kietoutuneena peitteisiin ja kuin tulessa. Kuumemittari ei kyennyt mittamaan ruumiin lämpötilaa, joka tarkoittaa että sen täytyi olla yli 43ºC. Kolmetoista on jo kuollut tänä vuonna. Liikaa kuumuutta, liikaa kuumuutta “chaboloissa”. Liian paljon vankilaa.
Kaikki kohtelivat minua hyvin siellä. Lääkärit, vangit ja lähes kaikki vartijat. Toivon voivani tulostaa tämän artikkelin ja lähettää sen vangeille jotka tunnen. He opettivat minulle paljon, niin paljon että joskus epäilin heidän edes kärsivän, johuten heidän vitseistään, tarinoistaan ja iloisista luonteista. Ihmiset ovat uskomattomia, niin kykeneviä sopeutumaan järjettömiin tilanteisiin, että joskus vaikuttaa etteivät he kärsisi. Mutta se ei ole totta. He kärsivät. He kärsivät, itkevät, sairastuvat ja tuntevat. Ja he purevat rystysiään estääkseen rikkomasta kämmenluutaan. Ja he menettävät elämänsä, kuten kaikki jotka on lukittu vankilaan. Elämä pakenee kaltereiden välistä. He istuvat ja odottavat, toisella puolen liukuovea, jonka läpi minä voin kulkea mutta he eivät. Yksi vitun ovi. Vain ovi. He ovat kurinalaisia, heidän mielensä tottuu armeijan ja lukion kaltaiseen kuriin jotta he eivät kuolisi, jotta he eivät vain sulkeutuisi ja päätyisi henkiseksi raajarikoksi, kuten niin moni tässä mustassa aukossa. Ja he täyttävät mielensä yhdentekevillä asioilla, syventyneenä työhönsä pyykkituvalla tai pelaamassa pokeria savukkeilla (todellinen etuoikeus paikassa jossa he ovat), jotta he eivät sekoaisi täysin. Ja he pyrkivät pitämään yllä suhteita ulkomaailmaan, peläten että ne eivät tule kestämään ikuisesti. Kyllä, ihmiset ovat uskomattomia, ja he tulevat pysymään lukittuina. He ovat niitä jotka järjestelmä ja yhteiskunta nimeää vangeiksi. Murhaajat, teurastajat, hyväksikäyttäjät, varkaat, irtolaiset, diilerit. Nämä nimet asettavat hinnan heidän elämilleen, heidän loppuelämilleen. Rikollisia? Minä voisin haastaa tuon nimityksen (kysykää vaikka Focaultilta). Voin vain vahvistaa sen minkä olen itselleni todistanut: He ovat ihmisiä. He voisivat olla serkkuni, veljeni, setäni, isäni. He voisivat olla minä. He voisivat olla kuka tahansa lapsuudenystävistäni. He voisivat olla pahin viholliseni. Ei sen parempia tai pahempia kuin kukaan muukaan. Rangaistu. Saalistettu. Vangittu.
Mutta opin vielä tekemään dynamiittia. He opettivat jo minulle reseptin mustalle ruudille.
Kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Solidaarisuus, itsehallinto ja toiminta. Kuolema valtiolle, eläköön anarkia.
Pitäkää huoli itsestänne, alas vankiloiden muurit!
Andalusian maaperällä, aikaisin aamulla elokuun 13. 2010
