Helsingin itsenäisyyspäivän “mellakointi” on jälleen hämmentänyt niin suomalaisen median, kuin myös ne paljon puhutut “tavalliset ihmiset”. Samaan aikaan media on kuitenkin nostanut esiin jopa niin sanotut “insurrektionistit”, nuo anarkisteista pelottavimmat ja arvaamattomimmat, yrityksissään ymmärtää mitä rakkaan Suomen kaduilla oikein tapahtuu. Analyysi tästä on ollut tyypillistä kaaoksen ja epäjärjestyksen maalailua, samoin kuin “insurrektionalismin” esittäminen kokonaisena “isminä”, aatteena, jolla tulisi olla ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Niin sanottu “kapinallinen anarkia” ei mielestäni ole aate, vaan taktiikka ja sitä tulisi tarkastella sellaisena. Sen ympärille on vaikea luoda koko yhteiskunnan kattavaa mallia. Myös Suomen anarkistiliikkeen sisällä käydään keskustelua “kapinallisesta anarkiasta” mutta mielestäni sen taso ei ole kovinkaan korkea, johtuen ehkä juuri sen puuttumisesta suomen poliittisesta historiasta. Usein se pyritään esittämään vahvan individualistisena eli yksilökeskeisenä suuntauksena, joka helposti muuttuu egoistiseksi ja eskapistiseksi ja jossain tapauksissa jopa nihilistiseksi.
Kuitenkin väitän että vastaavat esimerkit ovat melko vähissä, kun taas esimerkit joissa “insurrektionistit” voidaan helposti liittää suurempiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja laajempaan anarkistiseen analyysiin ovat huomattavasti helpommin löydettävissä.
Täällä Barcelonassa sanotaan että “kapinallisen anarkian” historia on kirjoitettu kaduilla, viitaten kaupungin lukemattomiin katutaisteluihin anarkistien ja myöhemmin talonvaltaajien sekä poliisin välillä, jotka ovat tarjonneet tilaisuuden hioa katutaisteluiden ja sabotaasin taktiikoita. Kuitenkin Barcelona on myös kaupunki jossa anarkistista analyysia yhteiskunnasta kehitetään tauotta ja täällä on syntynyt jo uusi käsite “insurreccionalismo social” yhteiskunnallinen insurrektionalismi. Tällä viitataan tietenkin siihen faktaan, että tässä kaupungissa harva anarkisti eristää itsensä kaikesta muusta anarkistisesta toiminnasta kuin vain suorasta hyökkävästä toiminnasta, pelkästään sadat “vallatut sosiaalikeskukset” tarjoavat ihmisille niin monia mahdollisuuksia analyysin laajentamisen, että siihen tarttuminen olisi typerää. Sen sijaan he kehittävät epämuodollisen järjestäytymisen tehokkuuta ja toimivat etenkin talonvaltausliikkeen sisällä, joka juuri kehottaa individualismiin ja usein uskoo juuri moninaisiin taktiikoihin ja lähestymistapoihin. Silti se on myös vahvan kollektiivinen liike, joka vaatii omistautumista myös “yhteisölle”.
Maissa, joissa insurrektionistit ovat vahvoja kuten Italia, Espanja ja Kreikka anarkistit ovat kasvaneet yhteiskunnallisten kamppailujen ympäröiminä. Italialaista Alfredo Bonannoa pidetään insurrektionalismin luojana, vaikkakin vastaavia ajatuksia on anarkistiliikkeessä heitelty ilmaan jo ennen häntä, etenkin Katalonian alueella, josta myös Bonanno sai ensimmäiset “kapinalliset” vaikutteensa. Bonanno kasvoi seuraamalla niin sanottujen “Maquis” anarkisti-sissien toimintaa (1945-1963), jotka taistelivat asein Francisco Francon hallitusta vastaan. Etenkin Josep Lluis Facerias teki nuoreen Alfredon vaikutuksen – häntä pidettiin loistavana pankkiryöstäjänä, eli “pakkolunastajana”. Alfredo vakuuttui nopeasti juuri “pakkolunastusten” tärkeydestä ja näki niissä myös mahdollisuuden vahvistaa anarkistiliikkeen riippumattomuutta muista tekijöistä, sillä anarkisteilla ei ole rahoittajia vaan rahaa on otettava sieltä mistä mahdollista, mieluiten suoraan omistavalta luokalta.
Myöskään Maquis sisseille aseellinen taistelu ei ollut mikään itseisarvo, vaan he toimivat tiiviissä yhteistyössä Barcelonan ja muiden kaupunkien “naapurustokomiteoiden” kanssa ja toimittivat rahaa ja muita tarvikkeita ihmisille, jotka francismo oli unohtanut – köyhä kaupunkiväestö ja maanviljelijät sekä lukemattomat muut ryhmät joiden elämäntyyli ei sopinut fasismin kehykseen ja jotka jatkoivat vastarinnan tukemista. Maquis taistelijoiden näkemys yhteiskunnan organisoimisesta oli paljon muutakin kuin “insurrektionalismin” sisältä löytyvä vakaamus taistella vaikka asein libertaarisen yhteiskunnan luomiseksi. Se korosti myös “suoran toiminnan anarkistien” vastuuta niille, jotka eivät pystyneet nousemaan aseelliseen taisteluun ja tietenkin vangittujen tovereiden muistamista ja suoraa apua heille. Tämä usein tarkoitti myös heidän vapauttamistaan vankiloista. Useimmat Maquis ryhmien taistelijat jakoivat tähän aikaan suosituimman näkemyksen Espanjan alueen anarkistien keskuudessa, joka pyrki niin sanotun “anarkistifederaation” luomiseen, joka koostuisi autonomisista alueista ja kaikki yhteistyö tehtäisiin Pjotr Kropotkinin kehittämän “vastavuoroisen avun” ja solidaarisuuden hengessä. Näin ollen voidaan sanoa, että esimerkiksi “Maquis” oli enemmänkin anarko-kommunistinen ryhmä kuin esimerkiksi “insurrektionalistinen”.
Italiassa kapinallisia anarkisteja voidaan tänä päivänä löytää esimerkiksi No-TAV liikkeestä joka vastustaa Pohjois-Italian alueelle rakennettavaa luotijunarataa, Milanon ja Torinon talonvaltausliikkeet ovat molemmat vahvistuneet viime vuosina – jopa ankarien sortotoimien keskellä – johtuen lähinnä juuri “insurrektionalismin” esittelemien taktiikoiden hyödyntämisestä osana laajempaa taistelua asuntojen ja sosiaalisten tilojen luomiseksi kaupunkeihin ja niiden puolustamiseksi. Näissä kaupungeissa harvoin kuulee väitteitä “liikkeen haltuunottamisesta”, joita silloin tällöin muissa maissa kuullaan, kun kapinalliset anarkistit saavat liikaa huomiota liikkeen sisällä, vaan heidän ollaan nimenomaan nähty tuoneen liikkeeseen uusia taktiikoita, ei uutta “aatetta” tai edes “suuntausta”.
Mistä sitten johtuvat väärinkäsitykset “individualismista” ja “nihilismistä” anarkistiliikkeen sisällä?
Yksi maa missä niin sanotut “nihilistit” ovat saaneet paljon huomiota on Chile. Chile on kuin ruutitynnyri. Vuodesta 2007 lähtien ollaan Santiago de Chilen kaduilla nähty miltei 300 pommi-iskua (valtamediat sanovat 200, mutta itse olen lukenut jo vuonna 2012 että luku oli 200, joten se on korkeampi), miltei kaikista ovat vastuun ottaneet ryhmät, jotka sijoittavat itsensä anarkistiliikkeen sisään. Kuitenkin monet ryhmät ovat tehneet selväksi että he ovat “nihilistejä” ja haluavat sijoittaa itsensä “liikkeen” ulkopuolelle, vaikkakin jakavat anarkian perusajatukset vapaudesta, tasa-arvosta ja niin edelleen. Heille kuitenkin jopa “antiautoritaarinen” liike edustaa kontrollia ja “sekaantuu liikaa yksilön kykyyn kehittää itseään vallankumouksellisena subjektina”. Tämä nihilismi ja individualismi kumpuaa kuitenkin aivan luonnollisista lähteistä, kuten punk-liikkeestä, joka on edelleen vahva Latinalaisessa Amerikassa ja talonvaltaajien individualismista. Sekoitetaan siihen vielä “muodollisten” ryhmien ja parlamentaarisen vasemmiston epäonnistuminen uusliberalistisen politiikan pysäyttämisessä ja voilá aikapommi on viritetty.
Kapinallisten anarkistien olemassaolo ei ole mikään yllätys kun katsoo kaikkea paskaa mikä ympärillämme velloo. He eivät myöskään ole katoamassa mihinkään. Medialle he eivät halua tarjota yhtään mitään, vaan kommunikoivat omien medioiden kautta, vaikka valtamedia Suomessakin yrittää saada heidät näyttämään eräänlaisena anarkistien SWAT-joukkona, joka pistää anarkistit uutisiin vaikka väkisin. Hyökkäys on kapinallisille anarkisteille jotain josta ei neuvotella. Se on ase itsessään, mutta sen vaikutus luonnollisesti heikkenee sen irtaantuessa liikaa muusta liikkeestä ja muista taktiikoista. Tähän meidän juuri tulee keskittyä – emme voi antaa liikkeen jakaantua liikaa pelkkien taktiikoiden takia.
Tehdään vielä selväksi että itse tuen kapinallisen anarkian ajatuksia ja tuen aseellista vastarintaa. Kuitenkin tuen myös taktiikoiden monimuotoisuutta ja uskon ettemme tule koskaan voittamaan ellemme pääse yli yksinkertaistavista analyyseista, kun puhumme omista tovereistamme ja esimerkiksi Helsingin tapauksessa, uusista tovereista jotka saapuvat anarkistien mielenosoitukseen ja tuntevat kapinan liekin lämmittävän.
Haluan lähettää lämpimät terveiset kaikille jotka ottivat osaa “Lähiöst linnaan” mielenosoitukseen ja etenkin pidätetyille ja niille joita poliisit nyt etsivät. Voimia toverit! Jätetään selittelyt poliitikoille ja medialle, jatketaan tiellä kohti kapinaa ja anarkiaa!
Barcelona 11.12.2014
