27_29M_web_R_Fornell_006

Vuonna 1996 joukko pääosin italialaisia anarkisteja teki “pakkolunastus” aktion Santander – pankkiin, Cordoban kaupungissa Espanjassa. Heidän nimensä olivat Claudio Lavazza, Giovanni Barcia, Michelle Pontolillo ja Giorgio Eduardo Rodríguez Dip. Ryöstöä seurasi tulitaistelu, jonka aikana kaksi kyttää kuoli ja toverit jäivät kiinni. Myöhemmin oikeudenkäynnin alettua Claudio Lavazza luki lausuntonsa oikeudelle:

“En halua yrittää oikeuttaa toimintaani tässä salissa, oikeuden mielipide ei merkitse minulle mitään enkä aio tehdä minkäänlaisia sopimuksia luokkavihollisteni kanssa. En myöskään aio puolustella itseäni yleisen mielipiteen edessä, saman joka katsoo välinpitämättömänä ihmisten jokapäiväistä kärsimystä, tappaen tuhansia ja sitten järkyttyy kahden poliisin tappamisesta. Kun me laukaisemme aseemme he kutsuvat meitä murhaajiksi ja kun kytät tappavat se on oikeutta.”

Kyseinen tapaus tunnetaan “Cordoban viisikon” tapauksena ja se ei tietenkään ollut ainoa, jossa anarkistit kieltäytyvät täysin vastaamasta kysymykseen “syyllisyydestä” tai “syyttömyydestä”. Jotkut toverit ovat tahtoneet nähdä tämän “marttyyrimaisena” käytöksenä, toisille se on “kapinallisuutta” puhtaimmillaan, sillä se riistää valtiolta sen legitimiteetin meidän tuomitsemiseksi. Se on kieltätymistä ottamasta osaa valtion juridiseen peliin, jonka yhteys pääomaan ja patriarkaattiin tekee siitä täysin epäoikeudenmukaisen, aseen luokkasodassa köyhiä kansoja vastaan. Claudio Lavazza vei tämän keskustelun jopa pidemmälle istuessaan jo tuomiotaan, kun hän tuki joidenkin vangittujen italialaisten tovereiden “Punaisista prikaateista” ja “PAC:sta” (espanjaksi: Proletarios Armados por Communismo) näkemystä jopa valtion tarjoaman armahduksen hylkäämisestä, sillä sekin oli heidän mielestään “kompromissien tekemistä vihollisen kanssa”.

Nämä toverit veivät taistelun valtiota ja pääomaa vastaan niin pitkälle kuin mahdollista myös vankilan sisällä, toteuttaen erittäin brutaaleja protesteja viiltäen itseään, hyökkäämällä vartijoita vastaan, julistamalla nälkälakkoja ja ottamalla osaa 1980 – luvun vankien protesteihin, joissa parhaillaan tuhannet kapinoivat muurien sisällä. Vastaava toiminta ei tietenkään sovi kaikille anarkisteille ja sen hyödyistä ja haitoista voi olla montaa mieltä, mutta juuri vastaava taipumattomuus vihollisen edessä on yksi “insurrektionalismin” tukipilareista, se on paljon enemmän kuin teoreettista jargonia, se muuttaa kapinallisen teorian lihaksi.

20141221092826504_2

“En pelkää pitkiä tuomioita, meillä anarkisteilla vankila on geeneissä. En myöskään pelkää kuolemaa, sen pelon olen jättänyt jo kauan sitten. En myöskään pelkää “taivaallista tuomiota”, sillä en usko minkäänlaisiin jumaliin. Maallisten tuomioistuinten edessä en ole koskaan pudonnut polvilleni.”
– Lavazza vuonna 2002.

Insurrektionalismin taktiikat eivät voi olla herättämättä keskustelua sekä pahennusta “tavallisten kansalaisten” keskuudessa, sillä ne ovat luonnostaan laittomia tai paremminkin nykyisen oikeusjärjestelmän vastaisia. Täällä Espanjassa meitä anarkisteja kutsutaan usein nimellä “antisistema”, jolla yritetään luoda kuvaa jossa anarkistit ikään kuin eläisivät vain vastustaakseen jotain, mitä tahansa “järjestelmää”. Yleensä myös “insurrektionalisteilla” on kuitenkin hyvin selvä visio tulevasta yhteiskunnasta ja hyvin harvoin taistelu on “nihilististä” ja puhtaan tuhoavaa, ainoat esimerkit pidemmän aikaa toimineista “nihilistisistä” insurrektionalisteista itselläni on Chilestä, Argentiinasta ja Meksikosta, joissa eräät toverit yhdistävät mielellään vahvan sivilisaation kritiikin ja primitivismin “kapinallisen anarkian” taktiikoihin, jolloin ainakin ulospäin kuvasta syntyy hyvin nihilistinen.

20141221092826504_3

“Eläköön kaaos! Jotta kaaos hymyilisi huulillamme, jotta kaikki jotka olemme kaikkia auktoriteetteja vastaan hymyilisimme palavien kaupunkien raunioilla. Tulta kaikille vankiloille ja perheille, sukupuolille, kaikille auktoriteeteille ja kaupungeille!”
– Tiedote BBVA – pankkia vastaan tehdystä iskusta ryhmältä “Maan ystävät (FAI – FRI)” 6. helmikuuta 2012 Argentiinassa.

Kuitenkin jopa tässä vahvan individualistisessa tiedotteessa puhutaan “meistä”, antiautoritaareista tanssimassa kaupunkien raunioilla, joten sekin painottaa jonkinlaista kollektiivisuutta, vaikkakin ehkä enemmän niin sanotun “rikostoveruuden” kuin jonkinlaisen “anarkistisen moralismin” luomaa kollektiivisuutta, johon tietyt toverit välillä lankeavat.

Tätä vahvistaa lopetus: “kuolema anarkismille, eläköön anarkia!”

Mielestäni on olemassa täysin tervettä individualismia ja välillä anarkistiliikettä vaivaa samanlainen “tasapäistäminen” joka on miltei aina leimannut sosialistisia/kommunistisia kokeiluja ja joka anarkistien keskuudessa saa kenties lievempiä muotoja, mutta usein myös tässä liikkeessä oletetaan jokaisen olevan vegaani, feministi, queer, militantti ja niin edelleen. Tässä lähdetään aivan samalle tielle kuin autoritaarit. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö meidän tulisi keskustella näistä aiheista, mutta analyysin tulisi olla tarkkaan mietittyä, ettemme aja tovereita juuri kohti “nihilismiä” ja epätervettä individualismia, joka hämärtää yhteiskunnalliset ja kollektiiviset tavoitteemme, joista kuitenkin yleensä olemme samaa mieltä.

Toivon että tämä teksti auttaa jatkamaan alkanutta keskustelua niin sanotusta “kapinallisesta anarkiasta” ja sitä ympäröivistä kysymyksistä.

Ihmisten, eläinten ja maan vapautukselle!
Barcelonasta rakkaudella kaikille kapinallisille!
Eläköön anarkia!