Kapinatyöläinen-lehdestä numero 47.
Juan Caradura
Kun Daeshin (Isis) terroristit hyökkäsivät Kobanen kaupunkiin Rojavan alueella (Länsi-Kurdistan/Pohjois-Syyria) vuonna 2014, heräsi koko maailma uutisiin, joiden pääosissa olivat kurdienemmistöiset kansan itsepuolustusjoukot (YPG), jotka aloittivat raivoisan puolustustaistelun kaupunkinsa pelastamiseksi.
Kyseiset joukot pistivät terroristit pakenemaan henkensä edestä ja hitaasti mutta varmasti vapauttivat kaupungin. Yksi asia, joka hämmensi älypuhelimiaan tuijottavia 2000-luvun kansalaisia, olivat naistaistelijat, jotka liittyivät kaupungin puolustukseen, mutta eivät miesten rinnalla tai heidän alaisinaan, vaan omassa taisteluyksikössään (YPJ).
Kurdeille naisten ilmestyminen taistelukentille ei tietenkään ollut mitään erikoista, ja eräs kurdiliikkeen naisaktivisti Zilan Diyar kirjoittikin:
”Koko maailma puhuu meistä, kurdinaisista. Siitä on tullut tuttu ilmiö, törmätä uutisiin naistaistelijoista lehdissä ja uutiskanavilla. Televisio, uutiskanavat ja sosiaalinen media ovat pullollaan ylistäviä sanoja. Toimittajat ottavat kuvia naisten päättäväisistä, toiveikkaista ja säteilevistä katseista. Heille meidän syvään juurtunut traditiomme on jotain, minkä he vasta äskettäin ovat oppineet tuntemaan. He tuntuvat vaikuttuvan kaikesta. Naisten nauru, luonnollisuus, pitkät letitetyt hiukset ja heidän nuorten elämiensä yksityiskohdat tuntuvat kuin ojennetuilta käsiltä keskellä epätoivoisia vesiä. On jopa niitä, jotka ovat niin vaikuttuneita naisten kantamista vaatteista, että he haluavat luoda siitä uuden muotisuuntauksen! He ovat ihmeissään näistä naisista, jotka taistelevat miehiä vastaan, miehiä, jotka haluavat maalata Lähi-idän värit mustaksi, ja he ihmettelevät, mistä he saavat voimansa, kuinka he voivat nauraa niin vilpittömästi. Ja minä ihmettelen heitä. Ihmettelen miksi he huomasivat meidät niin myöhään, kuinka he eivät olleet kuulleet meistä aikaisemmin. Mietin kuinka he kuulivat niin myöhään kaikki ne rohkeiden naisten äänet, jotka ovat laajentaneet rohkeuden, uskon, kärsivällisyyden, toivon ja kauneuden rajoja. En kuitenkaan tahdo valittaa liikaa. Kenties meidän aikakautemme eivät vain sovi yhteen.”
Kun tavalliset kansalaiset hämmästelivät naisten ilmaantumista keskelle yhtä viimeisten vuosien verisintä ja brutaaleinta konfliktia, näkivät toiset tapahtumissa vain toisinnon siitä, mihin työväenluokka on pakotettu useaan otteeseen historian varrella. Meille anarkisteille näky ei ollut mitään uutta ja ihmeellistä. Pian alkoikin sosiaalisissa medioissa kiertää kuvat ja artikkelit, joissa kurdinaisten aseellista vastarintaa verrattiin Espanjan sisällissodan aikaisiin naistaistelijoihin. Mutta kuinka paljon heillä todella on yhtäläisyyksiä? Espanja 1930-luvulla oli kuitenkin hyvin erilainen paikka kuin Rojava vuonna 2014. Päätin selvittää asiaa, ja sain muutaman kurditoverin kertomaan minulle asiasta.
Ensiksi 1930-luvun Espanjaan.
Konservatismi naisten vapautusliikettä muokkaamassa
Espanjassa anarkististen naisryhmien syntyyn vaikutti usein äärimmäisyyksiin viety katolilainen konservatismi. 1800-luvun lopun Espanja oli sotatanner kahdelle hyvin erilaiselle maailmankatsomukselle. Etenkin Ranskasta saapuneet rationalismin ajatukset haastoivat nyt avoimesti kirkon ylläpitämää dogmaattista, katolilaista näkemystä maailmasta ja yhteiskunnasta. Vuonna 1869 italialainen anarkisti ja Mihail Bakuninin ystävä Giuseppe Fanelli vieraili Barcelonassa ja istutti Katalonian pääkaupunkiin ajatuksen anarkiasta ja antiautoritaarisesta järjestäytymisestä – nämä ajatukset loivat juuret Euroopan elinvoimaisimmalle anarkistiliikkeelle.
Kirkko piti kiinni omista näkemyksistään ja taisteli kynsin hampain ateismia ja naisten vapautusta vastaan. Barcelonassa maailmankuulun Sagrada Familian katedraalin rakennus aloitettiin tästä syystä. Katedraalin rahoittajan, kirjakauppias Josep Maria Bocabellan silmissä Jumala oli häviämässä taistelun pahoille voimille ja tarvittiin tiloja, joissa jumalanpelko voitiin iskostaa työläisten selkärankoihin.
Pian Fanellin vierailun jälkeen anarkistit aloittivat oman kampanjansa auktoriteetteja vastaan käynnistämällä niin sanotun matalan tason sodan kaikkia vallan symboleja vastaan. Pommit räjähtelivät Barcelonan kaduilla, salamurhat ja tuhopoltot hallitsivat Katalonian sanomalehtiä seuraavat kolme vuosikymmentä. Kuitenkin vuosisadan vaihteessa väkivalta laantui ja alkoi uusi vaihe espanjalaisen anarkismin historiassa. Konservatismin voittamiseen tarvittiin laaja ohjelma koulutusta ja tiloja tarjoamaan tuota kaikille kuuluvaa koulutusta. Anarkistipedagogi Francisco Ferrer i Guardian vuonna 1901 perustama vapaakoulu Escola Moderna oli suora reaktio tähän haasteeseen. Jo ennen sitä työläisten pyörittämät ”libertaariset ateneumit”, jotka olivat syntyneet Ranskassa, pyrkivät tuhoamaan kirkon ja monarkistien hegemonian ja vapauttamaan naiset niiden otteesta, mutta nyt luotiin todellinen vapaan kasvatuksen verkosto, joka pelästytti valtaapitävät tahot niin Espanjassa kuin koko Etelä-Euroopassa.
Kirkon näkemyksen mukaan naiset olivat ensisijaisesti äitejä, jotka selvisivät elämästä lähinnä miesten tarjoaman jatkuvan tarkkailun ja ohjeistamisen ansoista. Ranskan puolelta jo jonkin aikaa tulvineet rationalismin luomat ajatukset olivat kuitenkin saaneet naiset kyseenalaistamaan näitä vahvan patriarkaalisia näkemyksiä, ja uudet tuulet puhalsivat joka puolella. Yksi suuntaus, joka syntyi, oli niin sanottu ”uusmalthusilaisuus”, joka muokkasi englantilaisen taloustieteilijän Thomas Robert Malthusin (1766–1834) kehittämiä väestöteoriaan perustuvia oppeja vallankumouksellisen sosialismin ja anarkismin kehykseen sopiviksi. Anarkisti Eduard Masjuan kuvasi suuntausta myöhemmin ”protoekologiseksi, antikapitalistiseksi ja feministiseksi liikkeeksi”. Uusmalthusilaiset näkivät väestönkasvussa monia uusia ongelmia, kuten työttömyyden, sillä väestön jatkuva kasvu tarjosi työnantajille mahdollisuuden laskea palkkoja ja huonontaa työoloja, sillä työstä oli tullut nyt jotain, jota se ei agraarisessa yhteiskunnassa ollut – harvoille ja valituille tarjolla oleva ”hyödyke”. Kaupungistuminen loi nyt uudenlaista luokkayhteiskuntaa. Samoin uusmalthusilaiset ymmärsivät asian, jonka eräät kieltävät vielä vuonna 2016: sen, että planeettamme luonnonvarat eivät voi kilpailla jatkuvasti kiihtyvän väestönkasvun kanssa.
Brasilialainen individualisti ja anarkisti Maria Lacerda de Moura kiteytti ajan hengen hyvin sanoessaan: ”Valtio tarvitsee sotilaita, tehdas työläisiä ja kirkko uskovaisia.” Tästä kaikesta huolimatta anarkismi sanana ei juuri vedonnut naisintellektuelleihin, ja jopa myöhemmin kenties koko Euroopan tunnetuimmaksi naisanarkistiksi noussut Federica Montseny totesi vielä 1900-luvun alussa anarkismi-sanan ”pelästyttävän ihmisiä liikaa”.
Seksuaalinen ja yhteiskunnallinen vapautus
Yksi asia, joka loi naisten keskuuteen vahvan liikkeen, oli kysymys naisten seksuaalisesta vapautumisesta. Kun kirkon mielestä naisen tehtävä oli synnyttää ja kasvattaa lapsia sekä siinä sivussa pitää aviomiehensä tyytyväisenä ja talo siistinä, julistivat uudet rationalistiset liikkeet, että naiset ovat seksuaalisia olentoja siinä missä miehetkin ja pitävät hallussaan aseita, joilla he kykenevät haastamaan kirkon aikansa eläneet käsitykset.
Alkoi naisille suunnattu opetus ihmiskehosta, seksuaalisuudesta ja itseorganisoitumisesta. Yksi suuri ongelma tähän aikaan olivat nopeasti levinneet sukupuolitaudit, joiden leviämistä nopeuttivat entisestään teollistumista seurannut kaupunkien räjähdysmäinen kasvu. Kun kirkko tarjosi ratkaisuksi pidättäytymistä seksistä, tarjosivat rationalistit ja anarkistit ratkaisuksi ehkäisyä sekä opetusta sukupuolitaudeista. Kirkko ei koskaan vaatinut miehiä pidättäytymään seksistä, miehiä he neuvoivat yksinkertaisesti ”varmistamaan että nainen on puhdas”. Tämä ajattelu ei tietenkään ole kadonnut mihinkään ja naisten syyllistäminen seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä on hengissä ja voi erittäin paksusti.
Opetuksen lisäksi useat naiset alkoivat myös toteuttaa ”seksi- ja synnytyslakkoja”, jotka vastustivat uutta pääoman hallitsemaa yhteiskuntaa, joka lähetti työläislapset lisääntyvissä määrin tykinruuaksi useisiin imperialistisiin sotiin. Yksi näistä sodista oli niin sanottu Toinen Riffin sota, jota käytiin nykyisen Marokon maaperällä ja joka nostatti vuonna 1909 Barcelonassa kansannousun. Sotaa vastaan mellakoivat kansalaiset ottivat iskulauseekseen ”sodissa kuolevat vain köyhät”. Syy kyseisen iskulauseen omaksumiseen oli hallituksen ilmoitus, että sotilaspalvelukselta voisi välttyä maksamalla 6000 realia hallitukselle. Summa vastasi tehdastyöläiselle noin vuoden palkkaa. Paitsi että kansannousu suuntautui pääoman valtaa vastaan, se myös kohdistui patriarkaatin symboleja vastaan ja kymmenet kirkot poltettiin maan tasalle, useissa naiset olivat ensimmäisinä paikalla varmistamassa, ettei näistä sorron temppeleistä jäisi mitään jäljelle.
Vallankumouksen koittaessa vuonna 1936 naisliike oli jo kasvanut niin itsevarmaksi että kun tunnetuin naisryhmä ”Mujeres Libres” (Vapaat naiset) perustettiin, pystyivät he lähettämään kansallisen työn konfederaation (CNT) toverit tiehensä heidän ehdotettua Mujeres Libresin yhdistämistä osaksi CNT:tä. Naiset olivat kehittäneet omaa näkemystään yhteiskunnasta niin tehokkaasti, ettei heidän tarvinnut liittoutua kenenkään kanssa, vaan he saattoivat jatkaa oman näkökulmansa kehittämistä, vaikkakin tekivät selväksi jakavansa CNT:n näkemyksen luokattomasta yhteiskunnasta. Loppujen lopuksi Mujeres Libres käsitti noin 20 000–30 000 taistelijaa ja hallitsi useita alueita Barcelonassa sekä kävi joitain ankarimpia taisteluja koko sisällissodan aikana puolustaessaan kaupunkia.
Kurdinaiset ja aseellinen vastarinta
Saadakseni paremman kuvan kurdinaisten vapautusliikkeestä, haastattelin kolmea toveria, jotka tarjoutuivat avaamaan minulle naisliikkeen historiaa. Kutsun tovereita tässä artikkelissa nimillä Sara, Berfin ja Roza. Kaikki he ovat olleet osa kurdien vapautusliikettä ja noudattaneet demokraattisen konfederalismin ideologisia linjauksia. Roza on myös ottanut osaa aseelliseen taisteluun Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) sissinä.
Kaikki heistä ovat myös istuneet vankilassa vakaumuksensa takia. Nopeasti he tekivät minulle selväksi, että ilman PKK:ta ja sen luomaa ideologista pohjaa naisten vapautusliikkeelle, emme olisi tilanteessa, jossa Rojavan alueen vallankumouksellinen prosessi olisi mahdollinen.
”Tulee muistaa että PKK:n perustajista kolme oli naisia”, he huomauttavat heti alkuun. ”Kurdinaiset ovat aina olleet mukana taistelemassa, mutta PKK oli se, joka mahdollisti naisten ideologisen koulutuksen ja sen että naiset itse alkoivat vaatia tasa-arvoa”, Roza kertoo. ”Ennen PKK:ta naiset ovat olleet mukana enemmän paikallisella tasolla, mutta PKK aloitti naisten vapautusta ja täyttä tasa-arvoa vaatineen ideologisen koulutuksen.”
”Demokratia, sosialismi ja anarkismi ovat aina liikuttaneet naisia ja heitä on ollut mukana Venäjän vallankumouksessa, Kuubassa, Espanjassa, Kiinassa ja Vietnamissa. PKK:n jälkeen naiset ovat pystyneet luomaan oman ideologiansa ja oman vapautusliikkeensä. Naiset muodostavat puolet maailman väestöstä, joten heille tuli luoda oma ideologiansa. Tähän asti he olivat ottaneet osaa aseelliseen taisteluun miesten rinnalla”, Roza kiteyttää ja jatkaa: ”PKK:n linjauksen mukaan naisten ja miesten tuli päättää kaikesta yhdessä alkaen lasten kasvatuksesta aina taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Samoin tähän ideologiaan kuului vahva ekologisuus, luonnon ja eläinten suojeleminen. Vaikka naiset ovat aina olleet mukana vallankumouksissa, niiden päätyttyä he ovat aina päätyneet asemaan, jossa he olivat ennen vallankumousta.”
”PKK on poikkeuksellinen järjestö”
Sara, Berfin ja Roza painottavat, että PKK:n näkemys naisten vapautuksesta ja ideologian kehittämisestä on aina ollut se, että sen pitää jatkuvasti kehittää itseään ja sitä pitää jatkuvasti tarkastella kriittisestä näkökulmasta. ”PKK on siksi erityinen ja mielenkiintoinen järjestö, että se on saanut alkunsa alueella, joka on erittäin miesvaltainen. Alueella, jossa naisten alistamista on aina tapahtunut. Islaminusko on aina alistanut naista. Myös Turkin valtio on aina käyttänyt uskontoa hyväksi naisten alistamiseen. Tämä on hyvin samanlaista kuin Espanjassa, jossa katolilaiset käyttivät uskontoa naisten syyllistämiseen. Islam tekee täysin samaa”, Roza selittää.
”Abdullah Öcalanin (PKK:n yksi perustajista) sanoin, hän halusi aloittaa ideologian kehittämisen heikoimmasta päästä ja kehittää sitä sieltä käsin. Hänen näkemyksensä mukaan alueen alistetuin kansa oli kurdit ja alistetuin kansanosa olivat kurdinaiset.”
Näistä asioista johtuen haastateltavien mielestä on täysin luonnollista, että naistaistelijat nousivat vastustamaan Daeshia, joka on myös tietynlaisen ideologian luomus. Tämä ideologia on kuitenkin täysin vastakkainen PKK:n naisten näkemyksille.
”Daesh haluaa viedä ihmiskuntaa taaksepäin. Sen ideologia on erittäin likaista ja raakaa”, Roza sanoo.”PKK:n luoma demokraattinen konfederalismi olisi hyväksi koko maailmalle. Tällä hetkellä PKK:ssa naiset kouluttavat miehiä ja pyrkivät ohjaamaan heitä humanistisempaan suuntaan. He painottavat lasten, vanhuksien ja luonnon arvostamista. Naisten asema vapaustaistelussa on erittäin suuri, eikä sitä voi millään tavalla kieltää.”
Naisryhmien synty ja siirtyminen osaksi aseellista taistelua Kurdistanissa
Naisten vapautukseen liittyvä ideologia on siis kehittynyt kurdialueilla jo vuosikymmenien ajan, mutta vuonna 1987 naiset alkoivat luoda omia liittojaan ja ryhmiään, ja 1990-luvulla ne liittyivät osaksi aseellista kamppailua. Tällöin naiset alkoivat perustaa täysin itsenäisiä ja riippumattomia ryhmiä, jotka nykyään toteuttavat omia hyökkäyksiä ja taistelevat kaikkia heitä vastaan hyökkääviä tahoja vastaan, olipa se Daesh tai Turkin hallituksen asevoimat.
”PKK:n naisten panos on mahdollistanut sen, että myös peshmerga-joukoissa on voinut olla
naistaistelijoita”, Roza selittää. Peshmerga on kurdien käyttämä nimitys kurditaistelijoista.
”Kuitenkin Masoud Barzanin KDP:lle (Kurdistanin demokraattinen puolue) uskolliset peshmergat ovat pyrkineet tukahduttamaan naisten vapautuksen ideologian, vaikka hekin ovat kurdeja. Tämän vuoksi yksi naisliikkeen perustajista, Beritan, teki itsemurhan hyppäämällä vuorenkielekkeeltä alas kun KDP:n joukot olivat pidättämässä heitä, ei siksi että hän ei halunnut antautua peshmergoille, vaan koska hän vastusti heidän vanhentunutta ajatteluaan. KDP:n ajattelu on edelleen hyvin sovinistista.”
Beritanin päätös päättää elämänsä pohjasi myös yleisempään sissien ajatteluun, jonka mukaan mieluummin kuollaan kuin jäädään vangiksi tai antaudutaan viholliselle.
Masoud Barzani ja KDP ovat pitkään hallinneet Irakin kurdialueita (Bashur/Etelä-Kurdistan) ja edustavat vanhoillista ja autoritaarista politiikkaa, joka tekee kauppaa Turkin kanssa ja pyrkii lähinnä kahmimaan alueen öljyrahoja itselleen. Yhdysvaltojen edustajat ovat tukeneet ajatusta Irakin Kurdistanin itsenäisyydestä, juuri sen takia että Barzani on heidän hallittavissaan, eikä tue vallankumouksellisen kurdiliikkeen tavoitteita. Tästä huolimatta myös Bashurin alueella on PKK:lle uskollisia peshmergoja, jotka hylkäävät Barzanin autoritaarisen ajattelun.
Kurdinaisten feminismi välttää separatismia
Yksi asia, joka erottaa kurdiliikkeen feminismin useista läntisistä feminismin suuntauksista on se, että se pyrkii välttämään separatismia, vaikka samalla tunnustaakin naisten omien ryhmien tarpeellisuuden. ”Vaikka kurdinaisilla saattaakin olla omat taistelujoukkonsa, ovat ne aina osa isompaa järjestelmää, johon kuuluu myös muita organisaatioita tai ryhmiä, joiden yksi velvollisuus on ideologinen koulutus”, haastateltavat selittävät. He painottavat PKK:n linjan olevan mahdollisimman realistista. ”Kuten elämässä yleensäkin, tarvitaan tasapainoa. Se, että johtotehtävissä on niin miehiä kuin naisia, luo tätä tasapainoa, ei vain biologisessa mielessä, vaan myös ideologisessa”, Roza tarkentaa.
”Me emme halua alistaa miehiä, emmekä sulkea heitä ulkopuolelle vaan pyrimme toimimaan yhdessä, haluamme aitoa tasa-arvoa. Näemme taistelumme enemmänkin humanistisena kuin feministisenä. Naiset ymmärtävät etteivät tule toimeen ilman miehiä, eivätkä miehet ilman naisia, nämä asiat kulkevat käsi kädessä”, toverit lisäävät.
Informaatiota alkaa olla jo liiaksikin yhteen artikkeliin mahdutettavaksi. Yksi mielenkiintoinen aihe on kysymys avioliitosta. Sissien väliset suhteet ovat kurdiliikkeessä kiellettyjä, mutta kysyn tovereilta miten he näkevät avioliiton, ottaen huomioon, että monet pitävät sitä hyvin vanhentuneena ja vahvan patriarkaalisena uskontoon sidoksissa olevana instituutiona.
”Tietysti sissit saavat mennä naimisiin kun he eivät enää toimi sisseinä, mutta tässä vaiheessa ongelmaksi muodostuu, että elettyään yhteisössä jossa tasa-arvoa vaalitaan ja kaikki kohtelevat toisiaan kunnioittavasti, on vaikeaa löytää kumppania joka pystyy kunnioittamaan tätä erittäin tärkeää asiaa ja tarjoamaan samanlaista kunnioitusta”, toverit kertovat.
Kerron heille olevani samaa mieltä ja että olen havainnut saman ongelman omassa elämässäni. Tuntuu, että juuri henkilökohtaisen vapauden säilyttäminen ja sen kunnioittaminen ihmissuhteessa on yksi suurimmista haasteista ihmisille, olivat he missä tahansa.
Nyt joudun lopettamaan kirjoittamisen, ja harmikseni huomaan monen asian jääneen artikkelin ulkopuolelle. Odotan innolla seuraavaa kertaa, kun voin istua keskustelemaan kyseisten tovereiden kanssa. Heidän tarinansa ovat jälleen antaneet voimia jatkaa omaa taisteluani. Toivon että tämä teksti avaa edes hieman kurdinaisille oleellisia kysymyksiä ja haasteita. Mahdollisista virheistä tekstissä kannan täyden vastuun.
