Caradura's Lounge If you ain't feelin' this I don't even know what's wrong with you!

Kannabiksen viihdekäyttöä ollaan laillistamassa ympäri maailmaa. Harva tietää että moni Euroopankin maa on kaikessa hiljaisuudessa laillistanut – tavalla tai toisella – myös viihdekäytön ja hypännyt suoraan “lääkekäyttö-kysymyksen” yli, joka edelleen jakaa mielipiteitä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja on monien mielestä vienyt keskustelua pois siltä tasolta, jolla sen tulisi olla eli sen täydellisessä laillistamisessa. Tietenkin valtion ja isojen yritysten rooli on ja tulee olemaan suurin ja tärkein kysymys koko laillistamisprosessissa ja esimerkiksi Philip Morris tupakkayhtiö on jo ilmaissut mielenkiintonsa myös kannabistuotteiden valmistamisessa. Tehdään pieni katsaus muutaman maan tilanteeseen kannabiskeskustelussa ja vilkaistaan kasvin historiaa. Varoitus! Tämä artikkeli on kirjoitettu erittäin pilvessä!

Espanjassa Andalusian paikallishallitus teki vuonna 2006 aloitteen niin sanottujen “Kannabis-klubien” (Englanniksi “Cannabis Consumers’ Club”) perustamisesta, joiden jäsenten tiedot arkistoitaisiin, mutta hommaa pyörittäisivät NGO:t ja paikallishallitus olisi vastuussa klubien valvonnasta. Esityksessä painotettiin sitä että vaikka ihmisten nimet rekisteriin lisättäisiin, poistaisi klubit kuitenkin pidemmällä aikavälillä ennakkoluuloja niiden asiakkaita kohtaan ja tietenkin kannabistuotteiden virallinen “hyväksyntä” hallitukselta muuttaisi pikkuhiljaa asenteita. Samalla kirjattaisiin ylös yksittäisten asiakkaiden ostamat määrät, jotta käytön keskiarvo voitaisiin laskea. Nämä klubit ovat ensiaskel, joka kuitenkin menee heti pidemmälle kuin monien maiden “lääkekannabis-keskustelut”, jotka mielestäni ovat myös hieman ärsyttäviä juuri siitä syystä, että kasvin lääketietelliset ja ravitsevat edut ollaan tunnettu jopa paljon pidempään kuin sen päihdyttävät vaikutukset. Jälkiä kannabiksesta valmistetuista voiteista ja muista lääkkeistä ollaan löydetty jopa 6000 vuoden takaa Kiinasta, jossa sen siemeniä käytettiin myös ruoan valmistuksessa ja hamppua vaatteiden valmistuksessa, kun taas (eräät) ensimmäiset päihdekäyttöön viittavat löydöt ovat Antiikin Kreikan Herodotoksen tarinoista Skyyteistä ja Egyptistä Faarao Tuthmosis III:n ajalta (1479–1425 eaa.). Ramses II:n muumiosta ja kymmenistä muista löydettiin jälkiä kannabiksen siitepölystä (pollen). Espanjassa hashista ollaan poltettu vähintään 700 – luvulta lähtien Maurien tuotua sen Iberian niemimaalle. Joka tapauksessa se että klubit ovat auki juuri kaikille kannabiksen käyttäjille – olipa se lääkkeksi ruokahalun puutteeseen, migreeniin tai South Park–maratoonia varten – on jo iso askel oikeaan suuntaan.

Barcelonassa on tällä hetkellä noin 200 klubia. Baskimaassa niitä on toiseksi eniten ja pelkästään Bilbaossa, joka on tunnettu “hitsauskaupunki”, on noin 80 klubia. Barcelonassa ollaan viimeisen vuoden aikana suljettu jopa kolmannes klubeista, mutta ne suljettiin käytännön syistä, kuten tarvittavan ilmastoinnin puuttumisen takia ym. Espanjassa sallittiin myös kotikasvatus, sillä huumekauppa ei rehota vain Espanjan alueella, vaan maa on myös tärkein reitti muualle Eurooppaan saapuville huumeille, etenkin kokaiinille. Kokaiinin käyttö Espanjassa on kolminkertaistunut vuosien 1996 – 2006 välillä. Hallitus sallii kolmen kannabiskasvin kasvattamisen per henkilö. Tämä on osoittautunut loistavaksi käytännöksi etenkin squattaajille, sillä vallatuissa taloissa asuu usein kymmenenkin ihmistä, jolloin kasvien määrä myös kasvaa nopeasti kymmeniin! Halutessaan voi siis tähdätä täyteen omaehtoisuuteen ja kasvattaa itse kasvinsa, puhumattakaan sen taloudellisista hyödyistä, sillä klubeilla hinnat grammaa kohti ovat noin 5 – 10 euroa ja “icelator” ja “bubble bag” hashikset, öljyt ym. nousevat jopa 30 euroon grammalta. Klubeihin liittyminen ei Espanjassa vaadi maan kansalaisuutta, joten “Marijuana-turismi” tulee varmasti auttamaan myös taistelussa talouskriisiä vastaan. Rasqueran kylä Kataloniassa maksoi jo velkansa kasvattamalla kannabista alueen klubeille ja on onnistunut nousemaan taloudellisesta ahdingosta.

Myös Belgiassa – joka on elänyt vuosikymmeniä naapurimaa Hollannin päihdepoliittisten kokeilujen rinnalla – ollaan viimeinkin virallisesti hyväksytty kannabistuotteet, jotka etenkin EU:n perustamisen jälkeen ovat kulkeneet rajan yli siihen tahtiin, ettei niiden pysäyttämiseen enää ole ollut resursseja. Belgia valitsi myös linjakseen klubien perustamisen ja ensimmäinen oli “Tire Ton Plant”, joka avattiin Brysseliin vuonna 2005, jolloin tehtiin ehdotus 3 gramman ja yhden kannabiskasvin sallimiseksi omaan käyttöön. Tätä seurasi vielä oikeusjuttuja, mutta 26.2.2010 Anversissa kumottiin klubin jäseniä vastaan annetut tuomiot.

Yhdysvalloissa laillistamisprosessi on täydessä käynnissä ja marraskuussa kolme uutta osavaltiota laillisti myös kannabiksen viihdekäytön, ne olivat Washington D.C, Alaska ja Oregon. Washingtonin osavaltio ja Colorado olivat jo laillistaneet viihdekäytön tämän vuoden alussa, kun taas kaikkien odottama Kalifornia on siirtänyt äänestyksen vähintään ensi vuodelle tai jopa 2016 vuoteen asti. Lääkekäyttö on jo sallittu Kaliforniassa, missä asukkaat ovat avoimesti uhmanneet pelkän lääkekäytön sallimista ja jopa paikallislehtien sivuilta voi löytää lääkäreiden ilmoituksia, jotka “erikoistuvat” lääkekannabikseen, toisin sanoen kirjoittavat reseptin kaikille jotka sen haluavat. Useat julkisuuden henkilöt ovat tukeneet prosessia ja jopa Barack Obama on ilmoittanut jättävänsä asian osavaltioiden päätettäväksi. Obama myös kertoi haastattelussa että “Olen polttanut ja, toisin kuin Bill Clinton, vedin myös henkeen koska, tiedäthän, niin siinä kuuluu tehdä”. Entinen presidentti Bill Clinton väitti aikoinaan, jäätyään kiinni polttamisesta collegessa, ottaneensa vain “poskareita”.

Historian varrella tunnettuja hiisailijoita ovat olleet mm. Victor Hugo, Alexander Dumas, Charles Baudelaire, Gerard de Nerval ja tohtori Jacques-Joseph Moreau, jotka kuuluivat kaikki vuoden 1844 paikkeilla avattuun “Club des Hashischins” klubiin Pariisissa. Nimi tarkoittaa “hashiksen syöjien klubi” – joka tähän aikaan oli erittäin elitistinen älykköjen kerho, jonka avulla haettiin lähinnä inspiraatiota kirjoittamiseen ja jauhettiin samalla politiikasta ja kulttuurista.
Vuonna 1821 Thomas de Quinceyn “Confessions of an english opium eater” ilmestyi Ranskassa ja sen käänsi Alfred de Musset, joka oopiumin lisäksi oli kiinnostunut myös hashiksesta.

Nykyään tunnettujen polttelijoiden lista alkaa olla jo liian pitkä, mutta tässä muutama Yhdysvaltojen laillistamisprosessiin osaa ottanut ja muita: Harrison Ford, Woody Harrelson, Dave Chappelle, Rosario Dawson, Ryan Gosling, Jack Nicholson, Morgan Freeman, Willie Nelson, Lindsay Lohan, Justin Timberlake, Reese Witherspoon, Cameron Diaz, Rihanna, Brad Pitt, Johnny Depp, Quentin Tarantino, Amy Poehler, Aubrey Plaza, Zach Galifianakis… Arnold Schwarzeneggerin tiedetään hiisailleen tasaisesti 80-luvulla äijän vielä bodatessa elääkseen. Philip Seymour Hoffman ja Robin Williams – kaksi loistavaa näyttelijää – polttelivat myös, mutta heidät vei hautaan heroiini ja muut “kuoleman huumeet”, kuten sanottiin aikoinaan esimerkiksi Mustien Panttereiden poliittisessa ohjelmassa. “Elämän huumeisiin” kuuluivat kannabis, psykedeeliset sienet, LSD ja peyote.

Koska olen pilvessä ja oletan ainakin suuren osan lukijoista olevan myös, jatkan tarinointia seuraavassa osassa, ettei lukeminen tuntuisi liian työläältä. Ensi kerralla katsomme miten tilanne kehittyy Ranskassa, jonne Pohjois-Afrikan siirtolaiset toivat hashista jo satoja vuosia sitten ja jatkamme hieman historian tarkastelua. Pohdimme myös enemmän valtion roolia tulevissa laillistamisprosesseissa. Siihen asti, pitäkää piiput kuumina!

“I do not only think that weed should be legalized, I think it should be mandatory. I am a hardliner.”
– Koomikko Bill Hicks

Kannabiksen ympärille on luonnollisesti syntynyt useita myyttejä ja legendoja vuosituhansien saatossa. Yksi näistä, joka on edelleen elossa, on legenda Hassan Bin Sabbahista (1050 – 1124) ja hänen Fedayeen (uskolliset) sotureista, joista myöhemmin alettiin käyttää nimitystä “Hashasheen” hashiksen syöjät. Väitetään että sanan “assassin” (salamurhaaja) juuret ovat juuri näissä tarinoissa sotureista, jotka legendan mukaan taistelivat isäntänsä puolesta hatsipäissään, tavoitteena paratiisi ja sylin täydeltä neitsyitä. Kuitenkin legendan takana tuntuu olevan paljon monimutkaisempi tarina.

Hassan Bin Sabbahin valtakunta sijaitsi nykyisen Iranin alueella Elburs-vuorilla. Bin Sabbah perusti oman armeijan taistellakseen Turkin Seldzukkeja vastaan. Sanotaan, että Alamutin linnoitukseen Bin Sabbah loi maanpäällisen paratiisin, jossa nuoret naiset viihdyttivät Fedayeeneja ja – legendan mukaan – hashis paloi jatkuvasti. Kuitenkin ajatus siitä, että hashista käytettäisiin rohkeutta antamaan taistelussa tuntuu melko kaukaa haetulta, sen vaikutus on suurelle osalle ihmisiä melko pitkälti päinvastainen. Itse epäilen että taisteluun lähtiessä ovat lääkkeet olleet jotain ihan muuta esim. alkoholi, oopiumi, psykedeelit tai niiden kaikkien yhdistelmä, mutta hashiksen käyttö Alamutin maanpäällisessä paratiisissa on todennäköisesti tapahtunut sotureiden palattua taistelusta ja nauttiessaan paratiisin iloista. Tulee myös muistaa että Alamutin linnoitus valloitettiin loppujen lopuksi ja – kuten aina – voittajat kirjoittivat historian. Näin ollen Hassan Bin Sabbahin tarinaa ollaan vuosien saatossa paisuteltu ja muuteltu.

BBC:n tuottama dokumentti muutaman vuoden takaa haastatteli Elburs-vuorten asukkaita ja kysyi heidän mielipidettään Bin Sabbahin legendasta. Heidän vastauksensa oli miltei aina sama. “Hassan Bin Sabbah oli uskonnollinen johtaja, mies johon kaikki luottivat, ei mikään hullu kiihkoilija!” Alueen asukkaiden mielestä neitsyet ja legenda maanpäällisestä paratiisista ovat kaikki olleet turkkilaisten keksintöjä. Kuitenkaan hashiksen käyttöä ja muiden “tajuntaa laajentavien” päihteiden käyttöä he eivät kieltäneet, ne kuuluvat edelleen esimerkiksi Sufilaisten rituaaleihin joiden avulla pyritään pääsemään lähemmäs Jumalaa. Vaikka Hassan Bin Sabbahin legenda ollaankin kyseenalaistettu useaan otteeseen, ovat nykyiset hashiksen polttajat ottaneet sen omakseen ja esimerkiksi Hollannissa voi ostaa “King Hassan” hashista, joka on nimetty miehen mukaan.

Ranskassa lait huumeita ja niiden salakuljettamista vastaan ovat olleet yksiä Euroopan rankimpia ja kannabiksen salakuljettamisesta ollaan langetettu 10 vuoden tuomioita ja kasvatuksesta jopa 30 vuoden. Hashis on kuitenkin ollut ranskalaisten kaupunkien kaduilla satoja vuosia, sen saavuttua Pohjois-Afrikkalaisten siirtolaisten mukana. Pohjois-Afrikkaan kannabis saapui 600-luvulla islamin leviämisen myötä ja esimerkiksi Marokon Berberit sanovat, että sen esitteli marokkolaisille profeetta Suleiman, joka “osasi puhua eläimille”. Vuoden 2014 alussa Ranskan hallitus teki ensimmäisen, hyvin pienen askeleen kohti laillistamista kun se laillisti Sativexin. Sativex on Briteissä valmistettava lääkekannabis-suihke, jolla hoidetaan erilaisia vaivoja lasten epilepsiasta MS-tautiin ja kipulääkkeenä syöpäpotilaille. Se on laillinen jo 17 Euroopan maassa.

Ranskan kovan linjan ovat nyt haastamassa samat “Cannabis Consumers’ Clubit” kuin Espanjassakin ja tänä vuonna myös Ranskassa ensimmäiset klubit avasivat ovensa, samalla periaatteella, paikallishallitusten valvomina. On mielenkiintoista nähdä mihin tämä johtaa Euroopan maissa, sillä Yhdysvalloissa juuri osavaltioiden ja keskushallinnon välit ovat olleet koetuksella laillistamisprosessin alettua. Esimerkiksi Kaliforniassa FBI:n agentit ovat ratsanneet lääkekannabista myyviä tiloja, vaikka ne ovatkin osavaltion päätöksien mukaan laillisia. Ranskan tai Espanjan kaltaisissa maissa voidaan hyvinkin nähdä samanlaisia tilanteita sillä näkemykset esimerkiksi kannabiksesta vaihtelevat huomattavasti eri alueilla. Barcelonan kaupunginhallitus oli ensimmäinen joka vastusti Partido Popularin ehdotusta klubien sulkemisesta osana suunniteltua rikoslain reformia ja ilmoitti hyvin selvästi ettei klubien sulkeminen ole enää vaihtoehto. Tämän jälkeen ehdotus haudattiin. Ranskassa kannabikseen liittyy edelleen vanhoja hyvin rasistisia ennakkoluuloja, mutta nuorison parissa sitä poltetaan kenties eniten koko EU:ssa ja vuonna 2010 13,400 000 ranskalaista sanoi polttaneensa kannabista. Päivittäisiä käyttäjiä epäillään olevan noin 1,400 000.

Ranskan ongelmana ovat osittain erittäin vanhentuneet ennakkoluulot kannabiksesta. Aina 1950-1960 luvuille asti oli hashiksen polttaminen lähinnä intellektuellien ja siirtolaisten juttu, vaikka sillä oli myös jonkun verran polttajia näiden ryhmien ulkopuolella, johtuen 1800-luvun lopun sotaretkistä Egyptiin, jossa useat sotilaat tutustuivat kasviin ja toivat hashista mukanaan kun kotiutuskäsky kävi. Sota oli syynä myös sen ilmestymiseen Ranskan kaduille 1950-luvulla, kun Vietnamista palaavat sotilaat hoivasivat sillä itseään kärsittyään nöyryyttävän tappion “Indokiinassa” ja koko maan huomatessa imperiumin alkaneen luhistua. 1960-luku toi kannabiksen kaikkialle ja sen esiinmarssi osaksi pop-kulttuuria oli niin voimakas, ettei se sen jälkeen ole enää kadonnut. Uusia kovia huumeita tulee ja menee, mutta kannabis pysyy. Sen tuhansien vuosien historia on vielä monille hämärän peitossa, mutta aina löytyy ihmisiä, jotka taistelevat pitääkseen sen hengissä. Ja jotka mielellään avaavat tuota historiaa piipullisen ääressä.

Stoners of the world unite!

“I’d always done a lot of sniffing glue as a kid. I was very interested in glue, and then I went to lager and speed, and I drifted into heroin because as a kid growing up everybody told me, ‘don’t smoke marijuana, it will kill you.”
-Irvine Welsh, kirjailija

Varoitus: Tämä artikkeli turmelee lapsesi ja sisältää siivotonta kieltä!

Vuonna 1987, Ice T:n albumista “Rhyme Pays” tuli ensimmäinen rap-levy, joka sai kanteensa “Parental Advisory” tarran, joka varoitti huolestuneita vanhempia sen mahdollisesti kyseenalaisesta viestistä ja “siivottomasta kielenkäytöstä”. Tarran takana oli Tipper Goren – Bill Clintonin aikaisen varapresidentin Al Goren puolison – johtama konservatiivinen hysteriakampanja, joka hyökkäsi niin rap, punk ja metallimusiikkia vastaan, joiden se näki turmelevan viatonta nuorisoa. Tästä huolimatta, tai juuri sen takia, albumista tuli suurmenestys ja se avasi tien esimerkiksi seuraavana vuonna ilmestyneelle NWA:n albumille “Straight Outta’ Compton”, jonka biisistä “Gangsta Gangsta” nokkelat valkoiset toimittajat keksivät ristiä tyylilajin “Gangsta rapiksi”. NWA:n jäsenet ristivät lajin “Reality rapiksi”, mutta valtamediat polttomerkkasivat halveksumansa musiikkilajin ja se jäi elämään historiankirjoihin, monen tuottajan myöhemmin ottaen siitä täyden hyödyn, tehdäkseen itselleen kottikärryllisen rahaa ja varmistaen, ettei rap palaisi sen aiempaan yhteiskunnalliseen muotoonsa.

Vuonna 1988 elokuvateattereihin saapui myös Dennis Hopperin ohjaama “Colors”, johon Ice T kirjoitti nimikkobiisin ja joka ei kaunistellut jenginuorten todellisuutta, vaan julisti “jengi on kaikkeni”. Tämä piti paikkansa tuhansien köyhien mustien ja latinonuorten kohdalla. Sen yksi säkeistö menee näin:

You don’t know me, fool
You disown me, cool

I don’t need your assistance, social persistance

Any problem I got I just put my fist in

My life is violent but violent is life

Peace is a dream, reality is a knife

My colors, my honour, my colors, my all

With my colors upon me one soldier stands tall

Tell me what have you left me, what have I got

Last night in cold blood my young brother got shot

My home got jacked

My mother’s on crack

My sister can’t work cause her arms show trax

Madness insanity live in profanity

Then some punk claimin’ they understandin’ me

Give me a break, what world do you live in

Death is my sect, guess my religion

Colors

Kun vuosikymmen vaihtui olivat rapin vahvat alueet täydessä kaaoksessa, etenkin Los Angelesin South Centralin alueella työttömyys oli 50%, crack vaani joka kulmalla ja monilla alueilla gentrifikaatio alkoi puskea kiinteistöjen hintoja ylös – täma tuli ilmi myös John Singletonin vuoden 1991 hittielokuvassa “Boyz n the Hood”, joka toi ensimmäistä kertaa ghettojen ongelmat todella suurten yleisöjen nähtäväksi, “Colorsin” jäädessä esimerkiksi Euroopassa melko pienen yleisön näkemäksi. Samoin elokuva nosti NWA:sta ponnistaneen rappari Ice Cuben megatähdeksi.

Vuosi 1992 oli jengiväkivallan ja murhatilastojen huippu. Pelkästään Los Angelesissa tehtiin 1077 murhaa ja mikä toi väkivallan kulttuurin vielä näkyvämmäksi, oli huhtikuun 29. päivä alkaneet mellakat, jotka johtuivat mustan autoilijan Rodney Kingin pahoinpidelleiden kyttien (Stacey Koon, Laurence Powell, Timothy Wind, Theodore Briseno ja Rolando Solano) vapauttamisesta syytteistä. Edellisenä vuonna tapahtunut pahoinpitely oli ensimmäinen videolle tallentunut poliisin rasistinen hyökkäys mustia vastaan ja se räjäytti rasistisen väkivallan koko maailman nähtäväksi. South Central näytteli jälleen kerran pääosaa urbaanin väkivallan näyttämönä, kun mustat, latinot ja jopa monet köyhät valkoiset julistivat sodan valtiolle. Mellakoiden päätyttyä 53 ihmistä oli kuollut, kahdeksan kuoli kyttien tappamina ja kaksi sotilaiden, jotka kutsuttiin apuun poliisin ollessa voimaton ihmisten raivon edessä. 2000 loukkantui, tuhojen hinta nousi johonkin 800 miljoonan ja miljardin välille. Noin 3600 tulipaloa sytytettiin ja 1100 rakennusta paloi tuhkaksi.

Vaikka mellakat keskittyivät mustien asuinalueille, noin puolet pidätetyistä oli latinotaustaisia, joten mistään rotumellakoista ei ollut kyse, kyseessä oli köyhien ja syrjittyjen kansanryhmien kapina. Tästä on todisteena myös se, että viikko tapahtumien jälkeen noin 30 000 aasialaista South Centralin asukasta marssi kaduilla vaatien loppua poliisiväkivallalle, ymmärtäen hyvin, että vaikka myös heidän yrityksensä oli kärsineet suuria vahinkoja, oli poliisi ja rakenteellinen rasismi syyllinen, eivät köyhät mellakoitsijat. Mitä tulee jengeihin, tämä herätti ihmiset etenkin Los Angelesissa katsomaan ympärilleen ja kaiken sen tuhon ja hävityksen keskellä, jengit päättivät lopettaa sotimisen ja julistaa tulitauon vuonna 1993. Tähän kuului niin “Crips” ja “Bloods” jengit sekä useita latinojengejä. Etenkin niin sanotut “Drive by” ampumiset – joissa avattiin tuli liikkuvasta autosta – olivat aiheuttaneet valtavat määrät sivullisten loukkaantumisia ja kuolemia viimeisten vuosien aikana.

Suoran jengiväkivallan lisäksi, esille oli noussut useita julkisuuden hahmoja, jotka olivat onnistuneet jättämään jengielämän taakseen, mutta jotka nostivat asian esiin useissa haastatteluissa. Yksi oli Brooklynin Brownsvillen kasvatti, historian nuorin nyrkkeilyn raskaan sarjan mestari Mike Tyson, joka voitti mestaruuden vuonna 1986. Tyson oli kasvanut ryöstelemällä vanhuksia, joita hän ensin esitti auttavansa ostosten kanssa ja sitten, ollessaan heidän asuintalojensa porraskäytävissä, lyönyt heitä nyrkillä ja vienyt heidän rahansa. Ei mikään hohdokas alku yhdelle historian lahjakkaimmista nyrkkeilijöistä. Tysonin taustaa katsomalla ei ollut yllättävää, että kun häntä tukeneet ihmiset katosivat hänen ympäriltään – tärkeimpänä isähähmon roolin ottanut valmentaja Cus D’Amato – Tyson lyöttäytyi yhteen toisen entisen jengiläisen Don Kingin kanssa, Kingin, jota Tyson ihaili, sillä hän oli tappanut ihmisen. Mikään ei ollut voimakkaampi näky 90-luvun alussa kuin Tyson kävelemässä kehään Public Enemyn “Welcome to the Terrordome” biisin soidessa taustalla, “Iron Mike” oli ghettojen kasvattien sankari kaikessa väkivaltaisuudessaan.

Toinen oli Snoop Doggy Dogg nimen ottanut Cordozar Broadus, entinen “Crips” jengin jäsen, joka vuonna 1992, nousi maineeseen nyt yli 35 000 000 kappaletta myyneellä “Chronic” albumilla. Jengitaustan taakse jättäminen ei kuitenkaan ollut helppoa ja elokuussa 1993 Snoop pidätettiin epäiltynä toisen jengiläisen Phillip Woldemariamin murhasta. Woldemariam oli lähestynyt Snoopin ja hänen henkivartijansa autoa ase kädessään ja henkivartija McKinley Lee oli ampunut tämän kuoliaaksi. Tunnettu asianajaja Johnnie Cochran otti Snoopin puolustettavakseen ja he voittivat lopulta tapauksen, mutta tapauksen käsittely kesti kolme vuotta. Hän kertoi kokemuksistaan biisissä “Murder was the case”.

90-luvun alusta sen puoliväliin asti gangsteri-kulttuuri oli kaikkialla ja teini-ikäisenä sitä ei voinut välttää. Hetken aikaa myös me halusimme olla Helsingin pahimmat paskiaiset – rullasimme alas katuja hörppien giniä ja appelsiinimehua, poltimme jointteja, duunasimme asuntomurtoja, maalasimme piissejä ja pudottelimme tukareita. Löysät “chinot” ja addun superstarit jaloissa. Oi, nuoruutta!

Onneksi 1990-luvun puolivälin jälkeen jengikulttuurin ja “Gangsta” rapin ihailu alkoi pikkuhiljaa vähentyä, johtuen myös paljolti useiden rap-ryhmien panoksesta jotka alkoivat aktiivisesti puhua sitä vastaan. Joitakin mainitakseni, näitä olivat mm. Gangstarr, Tribe Called Quest, Jeru the Damaja, De La Soul, Souls of Mischief, Afu Ra, Public Enemy, Mos Def, Digable Planets ja monet muut. Tapahtumat, jotka viimein pistivät lopun niin jengikulttuurin ihailulle kuin “Gangsta” rapille, olivat tietenkin Biggie Smallsin (maaliskuun 9. 1997) ja Tupac Shakurin (syyskuun 13. 1996) murhat. Tupacin äiti oli ollut mukana Mustien Panttereiden toiminnassa ja Tupacin älykkäät lyriikat olivat inspiroineet nuoria ympäri maailmaa, mutta hänen ei onnistunut päästä eroon jengikulttuurin jättämistä jäljistä ja hengasi jatkuvasti vaarallisessa seurassa. Jo kauan ennen hänen ampumistaan, joka tapahtui Las Vegasissa Mike Tysonin nyrkkeilymatsin jälkeen, oli tiedossa että hänen henkensä oli vaarassa, moni sanoo, että jopa Tupac tiesi sen olevan vain ajan kysymys.

Tupacissa yhdistyi taistelu joka ympäröi koko jengi-ilmiötä – hän oli erittäin älykäs ja halutessaan kirjoitti oivaltavia tekstejä naisten asemasta ja mustien nuorten tilanteesta ghetoissa ja Yhdysvalloissa, mutta häntä ympäröivä yhteiskunta tuntui vaikutuksellaan vetävän hänet tasolle, jolle moni halusi mustat nuoret vetää, väkivaltaisen raakalaisen tasolle, joka ei välittänyt kenestäkään ja joka tuhosi elämänsä jo pelkällä omalla toiminnallaan.

Dokumentissa “Beyond beats and rhymes” vuodelta 2006, haastattelija Byron Hurt esitti New Yorkin kaduilla räppääville nuorille kysymyksen: miksi nykyinen rap tuntuu niin usein vajoavan misogynistiselle, gangsta-kultturia ja rahaa ihannoivalle tasolle? Yksi nuorista alkaa vyöryttää erittäin tiedostavia riimejä ja sen jälkeen toteaa vain että: “sitä meiltä odotetaan. Luuletko että yksikään iso tuottaja maksaa meille yhteiskunnallisista sanoituksista? Valkoiset haluavat kuulla meidän räppäävän naisista, autoista ja rahasta, sillä silloin me emme ole uhka heille”.

Tämä mielestäni summaa myös kysymyksen jengikulttuurista. Valkoisille valtarakenteille on edullista esittää musta nuoriso verenhimoisena ja yksinkertaisena joukkiona, se auttaa meitä säilyttämään valta-asemamme ja pitämään vähemmistöt aisoissa. Siksi jengi-ilmiötä ei tulla koskaan täysin poistamaan, sillä se vaatisi valtarakenteiden poistamista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Not in our lifetime!

Remember kids – Crack rap is whack!

Viime päivien aikana ollaan jälleen ympäri maailmaa puhuttu jengiväkivallasta, johtuen uuden “Straight Outta Compton” elokuvan saapumisesta teattereihin. Niille, jotka ovat eläneet luolassa viimeiset vuosikymmenet, elokuva kertoo NWA (Niggaz Wit Attitudes) rap-ryhmän synnystä ja sen hajomisesta sisäisiin konflikteihin ja yhden jäsenen, Eazy-E:n kuolemaan, jonka aiheutti AIDS. Valkoisen keskiluokan “asiantuntijat” ovat jälleen suoltaneet ilmoille mitä rasistisimpia versioita jengiväkivallan synnystä ja syistä, ilman todellista syventymistä siihen, mikä jengit sai ilmestymään Yhdysvaltojen kaduille. Haluan tehdä heti selväksi, että itse kasvoin NWA:n parissa, mutta jo teini-ikäisinä painotimme aina asiasta tietämättömille, että me emme ihaile ilmiötä, jonka valkoinen lehdistö nopeasti nimesi “Gangsta rapiksi”, mutta me kunnioitamme sitä. Meille se edusti mustan “protestimusiikin” perinnettä, joka vain nostettiin uudelle tasolle. Ja kuten niin usein aikaisemmin, jengien väkivalta oli vain vastaus valkoisen kulttuurin väkivallalle.

 

Rap-musiikin historiaa tunteville on tietenkin yleistietoa, että rap oli ollut olemassa jo kauan ennen Gangsta rappiä ja se muodosti itse asiassa vain pienen osan kokonaiskuvasta, tosin sen ilmestyminen juuri keskellä “reaganismia”, lamaa ja kiinteistökaupan luomia ongelmia ghetoissa, nosti sen noin vuosikymmenen ajaksi hip-hop kulttuurin näkyvimmäksi osaksi. Samoin noin vuoden 1984 paikkeilla alkanut “crack – epidemia” nosti rikollisuuden aivan uudelle tasolle, kun tämä erittäin addiktoiva ja halpa huume iskeytyi kaduille ensin New Yorkissa ja pian koko maassa. Vuonna 1989 niin sanottu Kerryn komitea (The Kerry Committee) toi julkisuuteen tiedon, että monet konservatiiviset poliitikot, armeijan upseerit ja CIA:n agentit olivat tuoneet maahan valtavat määrät kokaiinia – usein käyttäen armeijan lentokoneita – pistääkseen lopun useissa ghetoissa muhivalle poliittiselle radikalismille, jota johtivat ennen kaikkea niin kutsutut “Black Power” ryhmät ja toisaalta taistellakseen kaikkialla näkemäänsä kommunismin uhkaa vastaan. Tämä koko tapahtumaketju tunnetaan paremmin nimellä “Iran-Contra skandaali”. On myös lisättävä, että crack-epidemia ei edes päässyt lehtien sivuille ennen kuin valkoinen keskiluokka alkoi käyttää sitä ja toi sen aiheuttamat ongelmat myös valkoisten esikaupunkialueiden kaduille.

Jengien historia Yhdysvalloissa on kuitenkin vielä paljon vanhempi. Itse asiassa täytyy palata aina aikaan jolloin Kalifornia, kuten miltei kolmasosa Yhdysvalloista, oli osa Meksikon valtiota. Niin sanottu “US Mexican war” vuosina 1846-1848 kaappasi suuria maa-alueita Yhdysvaltain haltuun. Kalifornian alueella asuvista meksikolaisista suurimmalla osalla ei tietenkään ollut varaa muuttaa alueelta, vaan he huomasivat olevansa uusien isäntien kengän alla, jotka kohtelivat heitä toisen luokan kansalaisina, eikä kunnioittanut heidän perinteitään. Syntyi ensimmäiset “ghetot” ja valkoisen väestön pikkuhiljaa alkaessa muuttaa nykyisen Los Angelesin alueelle, sen itäinen osa jäi laajalti latinoväestön asuttamaksi. Monet meksikolaista syntyperää olevat kutsuvat Kalifornian aluetta edelleen nimellä “Califas”, johon kuuluivat myös edelleen Meksikon puolella olevat alueet, kuten Baja California. Valkoinen väestö teki kaikkensa pitääkseen mustat ja latinot tietyillä alueilla ja perusti omia jengejään, jotka hyökkäsivät vähemmistöjen kimppuun heidän eksyessä väärille alueille – niiden nimet kertoivat tästä, yksi ensimmäisistä oli “The Spook Hunters”, spook-sanaa käytettiin halventamaan mustia. Näin ollen, ensimmäiset jengit olivat itse asiassa valkoisia, rasistisia huligaaniryhmiä, joihin verrattuna meksikolaisten organisoimat “clicat” (englanninkielen sanasta “cliques”) olivat miltei humaaneja, niiden painottaessa kommunalistisia näkökulmia ja vähemmistöjen oikeutta itsepuolustukseen. Aluksi niiden toiminta oli melkein verrattavissa naapurustotoimintaan, joka pyrki juuri estämään rasistiset hyökkäykset omilla alueillaan.

Toisen Maailmansodan aikaan 1940-luvulla tilanne alkoi jo kärjistyä sietämättömäksi Califasin latinoasukeille ja ensimmäiset aseistetut “clicat” alkoivat muodostua vastalauseena avoimelle rasismille, joka kohdistui etenkin sotateollisuudessa työskennelleisiin meksikolaisiin ja muihin kasvussa oleviin latinoryhmiin alueella. Myös musta vestö kasvoi noin puolella 1940-luvun Kaliforniassa, mutta ensimmäiset “clicat” olivat meksikolaisten organisoimia. Kaliforniaan sijoitetut merijalkaväen sotilaat katsoivat myös oikeudekseen raiskata meksikolaisia naisia ja Ku Klux Klan levitti lonkeronsa kasvussa olevaan Los Angelesin kaupunkiin. Tämä oli viimeinen pisara ja nuoret meksikolaiset alkoivat järjestäytyä ja aseistaa itseään. Ensimmäinen todellinen “jengi” The Mexican Mafia syntyi kuitenkin vasta vuonna 1957 Los Angelesissa ja se piti sisällään pienempiä jengejä kuten “Sureños” ja “MS-13”.

Yhtä vanhoja kuin jengit, ovat myös Yhdysvaltojen perinteet rasististen vankilatuomioiden langettamisessa. Vankilasta tuli nopeasti ase valkoisen vallan vakiinnuttamisessa alueille, joissa mustat ja latinot olivat enemmistöinä. Tämä kuitenkin kasvatti jengejä enemmän kuin mikään kaduilla tapahtuva. Vankilassa rotu nousi entistä tärkeämpään rooliin ja mustat järjestäytyivät omiin ryhmiinsä sekä latinot omiin. Juuri vankilassa meksikolaiset jengit yhdistivät voimansa ja kun kaduilla jengit määräytyivät katujen tai kaupunginosien (barrio) mukaan, vankilassa puhallettiin yhteen hiileen ja Mexican Mafia tai “La eMe” kasvoi nopeasti niin isoksi, että se pian hallitsi esimerkiksi huume, – ja tupakkakauppaa Kalifornian isoimmissa vankiloissa. Latinojengien sodankäynti kaduilla jatkui koko 50- ja 60 -lukujen ajan ja se, että jengit pitivät yhtä vankiloiden sisällä, pelästytti tietysti valkoiset valtarakenteet. Vuonna 1961 alettiin useita johtajia siirtää pois “Deuel Vocational Institutionista”, joka oli ollut jengitoiminnan keskus. Mutta jälleen kerran, Mexican Mafia käytti tätä hyväkseen ja siirtojen myötä se levittäytyi seuraavaksi tuhansia vankeja kattavaan San Quentinin vankilaan, jossa yksi sen johtajista Cheyenne Cadena, teki näyttävän sisääntulon tappamalla ensimmäisenä päivänä “shankillä” eli itse valmistetulla puukolla 200-kiloisen mustan vangin, joka halusi tehdä hänestä “vaimonsa”. Tämä tapahtui keskellä vankilan pihaa, yli tuhannen vangin todistaessa kylmäveristä murhaa. Mexican Mafia oli saapunut San Quentiniin. Kukaan ei todistanut Cheyenneä vastaan.

San Quentin oli kuitenkin oma maailmansa ja siellä lusivat “chicanot”, eli Yhdysvalloissa syntyneet Meksikolaista alkuperää olevat vangit, eivät pitäneet “La eMen” asenteesta, vaan liittyivät omaan jengiinsä “La Nuestra Familiaan” (NF), joka perustettiin La Soledadissa, Kaliforniassa ja joka oli pian täydessä sodassa Mexican Mafian kanssa, sodassa, joka alkoi varastetusta kenkäparista.

Mustien jengien synty tapahtui verrattaen myöhään. Toki myös afrikan-amerikkalaiset joutuivat puolustamaan itseään valkoisten hyökkäyksiltä jo 50-luvulla, mutta tämä oli verrattavissa juuri latinojen “clica” kulttuuriin, joka ei vielä ollut kovin järjestäytynyttä. 1960-luvun alussa mustat amerikkalaiset järjestäytyivät lähinnä “Black Power” liikkeeseen ja etenkin Mustiin Panttereihin, joka oli luonteeltaan vallankumouksellinen ja sosialistinen ja jyrkästi esimerkiksi huumekauppaa vastaan. Jälleen kerran, valkoisten väkivalta vähemmistöjen järjestäytymistä vastaan oli asia joka synnytti ilmiön, joka nyt tunnetaan “jengikulttuurina”. Los Angelesissa Wattsin mellakat vuonna 1965 aiheutti valkoisen väestön massamuuton pois alueelta ja samalla lopetti jengitoiminnan lähes täysin. Monet pienet jengit liittyivät Mustiin Panttereihin ja Ruskeisiin Baretteihin (Brown Berets oli militantti latinojen oikeuksia ajanut liike).

Vasta 1970-luvulla syntyivät nykyään pelkoa herättävät “Bloods” ja “Crips” ryhmät, mutta tämä tapahtui vasta sen jälkeen, kun Yhdysvaltain hallitus yhdessa FBI:n kanssa aloitti pahamaineisen COINTELPRO-ohjelman, joka mahdollisti radikaalien liikkeiden vakoilun, soluttautumisen ja niiden johtohahmojen salamurhaamisen. Myöskään 1980-luvun “crack-epidemia” ei ollut ensimmäinen kerta kun huumeita käyettiin kyseisten liikkeiden tuhoamiseen, vaan myös 70-luvulla heroiinia laskettiin kaduille heikentämään Mustien Panttereiden ja muiden ryhmien vaikutusta mustissa yhteisöissä. Heroiinia tuotiin lähinnä Vietnamista, Laosista ja Kambodzasta Yhdysvaltain sotatoimien seurauksina kyseisissä maissa. Muun muassa yksi Mustien Panttereiden johtajista Huey P. Newton kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, hallituksen mukaan huumekaupan yhteydessä vuonna 1989, vietettyään ensin vuosia vankilassa poliisin tappamisesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin. Ryhmän jäsenet ovat aina kumonneet tämän version tapahtumista.

Kun Mustat Pantterit ja muut ryhmät oltiin tuhottu hallituksen toimesta, jengit palasivat entistä suurempina ja vihaisempina. “Crips” oli niistä vanhin ja suurin, mutta sen sisäiset riidat jakoivat sen kahtia ja syntyi “Bloods”. Nämä kaksi kontrolloivat nopeasti suuria alueita Los Angelesissa ja levisivät myöhemmin muualle maahan. Jälleen kerran valkoinen Amerikka oli luonut hirviön, jota se ei enää pystynyt hallitsemaan. Poliittiset ryhmät, jotka halusivat luoda parempia olosuhteita vähemmistöille korvattiin puhtaasti taloudellista voittoa tavoittelevilla jengeillä, joille ihmiselämä ei merkannut mitään.

Väkivallan kierre, joka jatkuu tähän päivään asti alkoi ja veri virtasi kaduilla.

Tästä lisää toisessa osassa.