Pari sanaa “Kapinallisesta anarkiasta”

20141211101649288_1

Helsingin itsenäisyyspäivän “mellakointi” on jälleen hämmentänyt niin suomalaisen median, kuin myös ne paljon puhutut “tavalliset ihmiset”. Samaan aikaan media on kuitenkin nostanut esiin jopa niin sanotut “insurrektionistit”, nuo anarkisteista pelottavimmat ja arvaamattomimmat, yrityksissään ymmärtää mitä rakkaan Suomen kaduilla oikein tapahtuu. Analyysi tästä on ollut tyypillistä kaaoksen ja epäjärjestyksen maalailua, samoin kuin “insurrektionalismin” esittäminen kokonaisena “isminä”, aatteena, jolla tulisi olla ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Niin sanottu “kapinallinen anarkia” ei mielestäni ole aate, vaan taktiikka ja sitä tulisi tarkastella sellaisena. Sen ympärille on vaikea luoda koko yhteiskunnan kattavaa mallia. Myös Suomen anarkistiliikkeen sisällä käydään keskustelua “kapinallisesta anarkiasta” mutta mielestäni sen taso ei ole kovinkaan korkea, johtuen ehkä juuri sen puuttumisesta suomen poliittisesta historiasta. Usein se pyritään esittämään vahvan individualistisena eli yksilökeskeisenä suuntauksena, joka helposti muuttuu egoistiseksi ja eskapistiseksi ja jossain tapauksissa jopa nihilistiseksi.

Kuitenkin väitän että vastaavat esimerkit ovat melko vähissä, kun taas esimerkit joissa “insurrektionistit” voidaan helposti liittää suurempiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja laajempaan anarkistiseen analyysiin ovat huomattavasti helpommin löydettävissä.

Täällä Barcelonassa sanotaan että “kapinallisen anarkian” historia on kirjoitettu kaduilla, viitaten kaupungin lukemattomiin katutaisteluihin anarkistien ja myöhemmin talonvaltaajien sekä poliisin välillä, jotka ovat tarjonneet tilaisuuden hioa katutaisteluiden ja sabotaasin taktiikoita. Kuitenkin Barcelona on myös kaupunki jossa anarkistista analyysia yhteiskunnasta kehitetään tauotta ja täällä on syntynyt jo uusi käsite “insurreccionalismo social” yhteiskunnallinen insurrektionalismi. Tällä viitataan tietenkin siihen faktaan, että tässä kaupungissa harva anarkisti eristää itsensä kaikesta muusta anarkistisesta toiminnasta kuin vain suorasta hyökkävästä toiminnasta, pelkästään sadat “vallatut sosiaalikeskukset” tarjoavat ihmisille niin monia mahdollisuuksia analyysin laajentamisen, että siihen tarttuminen olisi typerää. Sen sijaan he kehittävät epämuodollisen järjestäytymisen tehokkuuta ja toimivat etenkin talonvaltausliikkeen sisällä, joka juuri kehottaa individualismiin ja usein uskoo juuri moninaisiin taktiikoihin ja lähestymistapoihin. Silti se on myös vahvan kollektiivinen liike, joka vaatii omistautumista myös “yhteisölle”.

20141211101649288_2

Maissa, joissa insurrektionistit ovat vahvoja kuten Italia, Espanja ja Kreikka anarkistit ovat kasvaneet yhteiskunnallisten kamppailujen ympäröiminä. Italialaista Alfredo Bonannoa pidetään insurrektionalismin luojana, vaikkakin vastaavia ajatuksia on anarkistiliikkeessä heitelty ilmaan jo ennen häntä, etenkin Katalonian alueella, josta myös Bonanno sai ensimmäiset “kapinalliset” vaikutteensa. Bonanno kasvoi seuraamalla niin sanottujen “Maquis” anarkisti-sissien toimintaa (1945-1963), jotka taistelivat asein Francisco Francon hallitusta vastaan. Etenkin Josep Lluis Facerias teki nuoreen Alfredon vaikutuksen – häntä pidettiin loistavana pankkiryöstäjänä, eli “pakkolunastajana”. Alfredo vakuuttui nopeasti juuri “pakkolunastusten” tärkeydestä ja näki niissä myös mahdollisuuden vahvistaa anarkistiliikkeen riippumattomuutta muista tekijöistä, sillä anarkisteilla ei ole rahoittajia vaan rahaa on otettava sieltä mistä mahdollista, mieluiten suoraan omistavalta luokalta.

Myöskään Maquis sisseille aseellinen taistelu ei ollut mikään itseisarvo, vaan he toimivat tiiviissä yhteistyössä Barcelonan ja muiden kaupunkien “naapurustokomiteoiden” kanssa ja toimittivat rahaa ja muita tarvikkeita ihmisille, jotka francismo oli unohtanut – köyhä kaupunkiväestö ja maanviljelijät sekä lukemattomat muut ryhmät joiden elämäntyyli ei sopinut fasismin kehykseen ja jotka jatkoivat vastarinnan tukemista. Maquis taistelijoiden näkemys yhteiskunnan organisoimisesta oli paljon muutakin kuin “insurrektionalismin” sisältä löytyvä vakaamus taistella vaikka asein libertaarisen yhteiskunnan luomiseksi. Se korosti myös “suoran toiminnan anarkistien” vastuuta niille, jotka eivät pystyneet nousemaan aseelliseen taisteluun ja tietenkin vangittujen tovereiden muistamista ja suoraa apua heille. Tämä usein tarkoitti myös heidän vapauttamistaan vankiloista. Useimmat Maquis ryhmien taistelijat jakoivat tähän aikaan suosituimman näkemyksen Espanjan alueen anarkistien keskuudessa, joka pyrki niin sanotun “anarkistifederaation” luomiseen, joka koostuisi autonomisista alueista ja kaikki yhteistyö tehtäisiin Pjotr Kropotkinin kehittämän “vastavuoroisen avun” ja solidaarisuuden hengessä. Näin ollen voidaan sanoa, että esimerkiksi “Maquis” oli enemmänkin anarko-kommunistinen ryhmä kuin esimerkiksi “insurrektionalistinen”.

Italiassa kapinallisia anarkisteja voidaan tänä päivänä löytää esimerkiksi No-TAV liikkeestä joka vastustaa Pohjois-Italian alueelle rakennettavaa luotijunarataa, Milanon ja Torinon talonvaltausliikkeet ovat molemmat vahvistuneet viime vuosina – jopa ankarien sortotoimien keskellä – johtuen lähinnä juuri “insurrektionalismin” esittelemien taktiikoiden hyödyntämisestä osana laajempaa taistelua asuntojen ja sosiaalisten tilojen luomiseksi kaupunkeihin ja niiden puolustamiseksi. Näissä kaupungeissa harvoin kuulee väitteitä “liikkeen haltuunottamisesta”, joita silloin tällöin muissa maissa kuullaan, kun kapinalliset anarkistit saavat liikaa huomiota liikkeen sisällä, vaan heidän ollaan nimenomaan nähty tuoneen liikkeeseen uusia taktiikoita, ei uutta “aatetta” tai edes “suuntausta”.

Mistä sitten johtuvat väärinkäsitykset “individualismista” ja “nihilismistä” anarkistiliikkeen sisällä?

Yksi maa missä niin sanotut “nihilistit” ovat saaneet paljon huomiota on Chile. Chile on kuin ruutitynnyri. Vuodesta 2007 lähtien ollaan Santiago de Chilen kaduilla nähty miltei 300 pommi-iskua (valtamediat sanovat 200, mutta itse olen lukenut jo vuonna 2012 että luku oli 200, joten se on korkeampi), miltei kaikista ovat vastuun ottaneet ryhmät, jotka sijoittavat itsensä anarkistiliikkeen sisään. Kuitenkin monet ryhmät ovat tehneet selväksi että he ovat “nihilistejä” ja haluavat sijoittaa itsensä “liikkeen” ulkopuolelle, vaikkakin jakavat anarkian perusajatukset vapaudesta, tasa-arvosta ja niin edelleen. Heille kuitenkin jopa “antiautoritaarinen” liike edustaa kontrollia ja “sekaantuu liikaa yksilön kykyyn kehittää itseään vallankumouksellisena subjektina”. Tämä nihilismi ja individualismi kumpuaa kuitenkin aivan luonnollisista lähteistä, kuten punk-liikkeestä, joka on edelleen vahva Latinalaisessa Amerikassa ja talonvaltaajien individualismista. Sekoitetaan siihen vielä “muodollisten” ryhmien ja parlamentaarisen vasemmiston epäonnistuminen uusliberalistisen politiikan pysäyttämisessä ja voilá aikapommi on viritetty.

punkymauri

Kapinallisten anarkistien olemassaolo ei ole mikään yllätys kun katsoo kaikkea paskaa mikä ympärillämme velloo. He eivät myöskään ole katoamassa mihinkään. Medialle he eivät halua tarjota yhtään mitään, vaan kommunikoivat omien medioiden kautta, vaikka valtamedia Suomessakin yrittää saada heidät näyttämään eräänlaisena anarkistien SWAT-joukkona, joka pistää anarkistit uutisiin vaikka väkisin. Hyökkäys on kapinallisille anarkisteille jotain josta ei neuvotella. Se on ase itsessään, mutta sen vaikutus luonnollisesti heikkenee sen irtaantuessa liikaa muusta liikkeestä ja muista taktiikoista. Tähän meidän juuri tulee keskittyä – emme voi antaa liikkeen jakaantua liikaa pelkkien taktiikoiden takia.

Tehdään vielä selväksi että itse tuen kapinallisen anarkian ajatuksia ja tuen aseellista vastarintaa. Kuitenkin tuen myös taktiikoiden monimuotoisuutta ja uskon ettemme tule koskaan voittamaan ellemme pääse yli yksinkertaistavista analyyseista, kun puhumme omista tovereistamme ja esimerkiksi Helsingin tapauksessa, uusista tovereista jotka saapuvat anarkistien mielenosoitukseen ja tuntevat kapinan liekin lämmittävän.

Haluan lähettää lämpimät terveiset kaikille jotka ottivat osaa “Lähiöst linnaan” mielenosoitukseen ja etenkin pidätetyille ja niille joita poliisit nyt etsivät. Voimia toverit! Jätetään selittelyt poliitikoille ja medialle, jatketaan tiellä kohti kapinaa ja anarkiaa!

Barcelona 11.12.2014

Vielä pari sanaa “Kapinallisesta anarkiasta”

27_29M_web_R_Fornell_006

Vuonna 1996 joukko pääosin italialaisia anarkisteja teki “pakkolunastus” aktion Santander – pankkiin, Cordoban kaupungissa Espanjassa. Heidän nimensä olivat Claudio Lavazza, Giovanni Barcia, Michelle Pontolillo ja Giorgio Eduardo Rodríguez Dip. Ryöstöä seurasi tulitaistelu, jonka aikana kaksi kyttää kuoli ja toverit jäivät kiinni. Myöhemmin oikeudenkäynnin alettua Claudio Lavazza luki lausuntonsa oikeudelle:

“En halua yrittää oikeuttaa toimintaani tässä salissa, oikeuden mielipide ei merkitse minulle mitään enkä aio tehdä minkäänlaisia sopimuksia luokkavihollisteni kanssa. En myöskään aio puolustella itseäni yleisen mielipiteen edessä, saman joka katsoo välinpitämättömänä ihmisten jokapäiväistä kärsimystä, tappaen tuhansia ja sitten järkyttyy kahden poliisin tappamisesta. Kun me laukaisemme aseemme he kutsuvat meitä murhaajiksi ja kun kytät tappavat se on oikeutta.”

Kyseinen tapaus tunnetaan “Cordoban viisikon” tapauksena ja se ei tietenkään ollut ainoa, jossa anarkistit kieltäytyvät täysin vastaamasta kysymykseen “syyllisyydestä” tai “syyttömyydestä”. Jotkut toverit ovat tahtoneet nähdä tämän “marttyyrimaisena” käytöksenä, toisille se on “kapinallisuutta” puhtaimmillaan, sillä se riistää valtiolta sen legitimiteetin meidän tuomitsemiseksi. Se on kieltätymistä ottamasta osaa valtion juridiseen peliin, jonka yhteys pääomaan ja patriarkaattiin tekee siitä täysin epäoikeudenmukaisen, aseen luokkasodassa köyhiä kansoja vastaan. Claudio Lavazza vei tämän keskustelun jopa pidemmälle istuessaan jo tuomiotaan, kun hän tuki joidenkin vangittujen italialaisten tovereiden “Punaisista prikaateista” ja “PAC:sta” (espanjaksi: Proletarios Armados por Communismo) näkemystä jopa valtion tarjoaman armahduksen hylkäämisestä, sillä sekin oli heidän mielestään “kompromissien tekemistä vihollisen kanssa”.

Nämä toverit veivät taistelun valtiota ja pääomaa vastaan niin pitkälle kuin mahdollista myös vankilan sisällä, toteuttaen erittäin brutaaleja protesteja viiltäen itseään, hyökkäämällä vartijoita vastaan, julistamalla nälkälakkoja ja ottamalla osaa 1980 – luvun vankien protesteihin, joissa parhaillaan tuhannet kapinoivat muurien sisällä. Vastaava toiminta ei tietenkään sovi kaikille anarkisteille ja sen hyödyistä ja haitoista voi olla montaa mieltä, mutta juuri vastaava taipumattomuus vihollisen edessä on yksi “insurrektionalismin” tukipilareista, se on paljon enemmän kuin teoreettista jargonia, se muuttaa kapinallisen teorian lihaksi.

20141221092826504_2

“En pelkää pitkiä tuomioita, meillä anarkisteilla vankila on geeneissä. En myöskään pelkää kuolemaa, sen pelon olen jättänyt jo kauan sitten. En myöskään pelkää “taivaallista tuomiota”, sillä en usko minkäänlaisiin jumaliin. Maallisten tuomioistuinten edessä en ole koskaan pudonnut polvilleni.”
– Lavazza vuonna 2002.

Insurrektionalismin taktiikat eivät voi olla herättämättä keskustelua sekä pahennusta “tavallisten kansalaisten” keskuudessa, sillä ne ovat luonnostaan laittomia tai paremminkin nykyisen oikeusjärjestelmän vastaisia. Täällä Espanjassa meitä anarkisteja kutsutaan usein nimellä “antisistema”, jolla yritetään luoda kuvaa jossa anarkistit ikään kuin eläisivät vain vastustaakseen jotain, mitä tahansa “järjestelmää”. Yleensä myös “insurrektionalisteilla” on kuitenkin hyvin selvä visio tulevasta yhteiskunnasta ja hyvin harvoin taistelu on “nihilististä” ja puhtaan tuhoavaa, ainoat esimerkit pidemmän aikaa toimineista “nihilistisistä” insurrektionalisteista itselläni on Chilestä, Argentiinasta ja Meksikosta, joissa eräät toverit yhdistävät mielellään vahvan sivilisaation kritiikin ja primitivismin “kapinallisen anarkian” taktiikoihin, jolloin ainakin ulospäin kuvasta syntyy hyvin nihilistinen.

20141221092826504_3

“Eläköön kaaos! Jotta kaaos hymyilisi huulillamme, jotta kaikki jotka olemme kaikkia auktoriteetteja vastaan hymyilisimme palavien kaupunkien raunioilla. Tulta kaikille vankiloille ja perheille, sukupuolille, kaikille auktoriteeteille ja kaupungeille!”
– Tiedote BBVA – pankkia vastaan tehdystä iskusta ryhmältä “Maan ystävät (FAI – FRI)” 6. helmikuuta 2012 Argentiinassa.

Kuitenkin jopa tässä vahvan individualistisessa tiedotteessa puhutaan “meistä”, antiautoritaareista tanssimassa kaupunkien raunioilla, joten sekin painottaa jonkinlaista kollektiivisuutta, vaikkakin ehkä enemmän niin sanotun “rikostoveruuden” kuin jonkinlaisen “anarkistisen moralismin” luomaa kollektiivisuutta, johon tietyt toverit välillä lankeavat.

Tätä vahvistaa lopetus: “kuolema anarkismille, eläköön anarkia!”

Mielestäni on olemassa täysin tervettä individualismia ja välillä anarkistiliikettä vaivaa samanlainen “tasapäistäminen” joka on miltei aina leimannut sosialistisia/kommunistisia kokeiluja ja joka anarkistien keskuudessa saa kenties lievempiä muotoja, mutta usein myös tässä liikkeessä oletetaan jokaisen olevan vegaani, feministi, queer, militantti ja niin edelleen. Tässä lähdetään aivan samalle tielle kuin autoritaarit. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö meidän tulisi keskustella näistä aiheista, mutta analyysin tulisi olla tarkkaan mietittyä, ettemme aja tovereita juuri kohti “nihilismiä” ja epätervettä individualismia, joka hämärtää yhteiskunnalliset ja kollektiiviset tavoitteemme, joista kuitenkin yleensä olemme samaa mieltä.

Toivon että tämä teksti auttaa jatkamaan alkanutta keskustelua niin sanotusta “kapinallisesta anarkiasta” ja sitä ympäröivistä kysymyksistä.

Ihmisten, eläinten ja maan vapautukselle!
Barcelonasta rakkaudella kaikille kapinallisille!
Eläköön anarkia!

Kurt Cobain – Hyvästit “machismolle”

Kurt-Cobain-kurt-cobain-21805158-809-1024

Vuonna 1994 oman henkensä ottanut surullisen hahmon ritari Kurt Cobain oli omassa teini-iässäni suuri sankarini. Vaikka en itse tuolloin täysin ymmärtänyt Cobainin tekstien syvää ymmärrystä feminismistä, syrjäytymisestä ja vahvaa kantaa antiseksismiin ja antihomofobiaan, tiesin jo tuolloin, että hän oli yksi meistä, meistä, jotka eivät sovi tyypilliseen yhteiskunnan asettamaan muottiin siitä, millainen naisen tai miehen tulisi olla. Siksi käännän löytämäni espanjankielisen tekstin “Cobain – adios al macho”, joka nostaa esiin tämän ikoniksi muodostuneen ihmisen ajatuksia meitä anarkisteja – ja kaikkia muita ajattelevia ihmisolentoja – koskettavista teemoista. Se on alunperin julkaistu Pikaramagazine.com – sivustolla.

Vuonna 1991, 24-vuotias Kurt Cobain muutti osaltaan musiikkiteollisuutta levyllään “Nevermind”, joka oli punk-kulttuurin tuotos, mutta joka muuttui miljoonia myyneeksi ilmiöksi. Tämä menestys toi esiin myös toisen ilmiön, rock-tähden, joka tuhosi kaikki aiemmat clicheet maskuliinisesta tähdestä ja vyörytti keskusteluun teemat kuten feminismi, antirasismi ja antihomofobia ja kaiversi ne kokonaisen sukupolven tajuntaan.

Kaiuttimen välityksellä Cobainin ääni kuulosti neutraalilta ja koskemattomalta, aivan kuin hänen tunnustuksensa olisivat olleet eri ihmisen tekemiä, ei tämän syrjäytyneenä kasvaneen nuoren: “Yhteiskunnalle, joka juhlistaa miesten seksuaalisia valloituksia minä olin keskenkasvuinen pikkumies joka ei koskaan harrastanut seksiä ja minua pilkattiin siitä hyvästä”. Kuusitoistavuotiasta Kurtia vaivasivat seksuaaliset kohtaamiset, jotka eivät koskaan edenneet tavoitteeseensa. Aina siihen asti, kun hän kerran toi kotiinsa kehitysvammaisen naisen ja alkoi tunnustella tämän rintoja, päättäväisenä siitä, että hän aikoi menettää neitsyytensä. Nopeasti, hänet otti valtaan masentuneisuuden tunne: “Yritin ottaa hänet, mutta en tiennyt miten tehdä se. Samoin hänen vartalonsa tuoksut alkoivat ällöttää minua ja otin hatkat”. Kyvyttömyys paritteluun oli jättänyt häneen kaksinkertaiset arvet, itseinho oman päättäväisyyden puutteesta ja kyvyttömyydestä suorittaa akti, nämä seurasivat häntä koko loppuelämänsä ajan.

Tämä episodi, joka tallentui hänen päiväkirjoihin ja kuoleman jälkeiseen dokumenttiin “Cobain: Montage of a heck” (Brett Morgen, 2015), merkkasi Kurtille pistettä, josta ei enää ollut paluuta: se oli hitaan itseinhon alku, joka aloitti hänen mentaalisen pakonsa kaupungista, jonka karu todellisuus muuttui pelon ja inhon katalysaattoriksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistulla “Bleach” albumin lisäsivulla Cobain muisteli Aberdeenia, Washingtonin osavaltiossa yhteisönä, joka “piti sisällään lähinnä tietämättömiä ja fanaattisia metsureita, mällitupakan jauhajia, kauriinmetsästäjiä ja homofobeja”. Siellä hän kasvoi ilmapiirissä, joka terrorisoi häntä brutaalilla maskuliinisuudella, joka alkoi koululaitoksessa, missä hänen koulukaverinsa ahdistelivat häntä oletetun homoseksuaalisuutensa vuoksi. Tämä ulottui myös hänen perhepiiriinsä, hänen isoisänsä “laukoi rasistisia vitsejä” ja isähahmo, joka, aina siihen päivään asti kun Kurt alkoi tuoda tyttöjä kotiin, muistutti jatkuvasti kuinka “miehen tulee olla mies ja käyttäytyä sen mukaisesti”.

Pikkuhiljaa teini alkoi puolustaa itseään niillä aseilla, joita hän omasi: maalaamalla kaupungin täyteen maalauksia, jotka kuplivat kuin mahahapot (yksi kuuluisimmista oli “Jumala on hinttari”, jonka hän uudelleen haltuunotti Nirvanan kappaleessa “Stay away”) ja täytti muistikirjansa piirroksilla, jotka heijastivat hänen jatkuvasti kasvavaa syrjäytymistään.

Nämä muistikirjat, joista osa julkaistiin myöhemmin nimellä “Päiväkirjat” (Mondadori, 2003), esittelevät luonnollisesti siirtymävaiheen Cobainin elämässä, työnä, jonka avulla hän muutti syrjäytymisensä taiteeksi. Yhdellä näistä sivuista, karun pöhöttyneellä tyylillä, Kurt esittelee sarjakuvan, jonka päähahmo on Mr. Moustache: karu ja primitiivinen hahmo, joka pitää sisällään kaikki ominaisuudet, jotka terrorisoivat Kurtia Aberdeenissa. Ensimmäisessä ruudussa Mr. Moustache lähestyy raskaana olevan naisensa vatsaa ja ilmaisee toiveensa: “Poikani! Millainen mies hänestä tuleekaan! Kuuntele voimaa hänen jaloissaan, hänestä tulee jalkapallon pelaaja”. Pian Mr. Moustachen tunteet syttyvät: “Parempi kuin joku oksettava neiti! Tahdon 100-prosenttisen amerikkalaisen miehen, kunniallisen, työtä tekevän, joka vihaa juutalaisia, latinoita, neekereitä ja hinttareita! Minä opetan sitä korjaamaan autoja ja käyttämään hyväksi naisia”. Viimeisessä ruudussa hahmo muuttuu jälleen valheelliseksi hellyyden ruumiillistumaksi (“Ahhh, katso kuinka vahvoja potkuja sen jalat tuottavat”), ennen kuin sikiö vastaa vanhemmilleen päättäväisen voimakkaasti: tarjoamalla energisen potkun suoraan keskelle naamaa.

20150807090254763_2

Useat anekdootit, etenkin ne jotka käsittelevät Kurtin heräävää mielenkiintoa feminismiin, tuntuvat jo kielivän hänen ajastaan Olympiassa (Washingtonissa), minne Cobain pakeni vuonna 1987, pyrkien hautaamaan jokaisen jäljen jonka Aberdeen oli häneen jättänyt. Tässä pienessä yliopistokaupungissa, jossa pieni mutta pippurinen punk-skene kukoisti, Kurt tutustui naisiin, jotka olivat luomassa perustaa liikkeelle, joka tultaisiin tuntemaan nimellä “riot grrrl”: intensiivinen suuntaus, joka sai energiansa punkista sekä naisten voimauttamisesta, lähtien liikkeelle naisten aktiivisesta osallistumisesta rock-musiikkiin.

Päivänä, jona Kurt tapasi Tobi Vailin, riot-liikkeen “Jigsaw” fanzinen tuottajan ja Bikini Kill bändin perustajan, hän oli niin vaikuttunut hänen mielipiteidensä jämäkkyydestä (ja levykokoelmasta), että oksensi silkasta hermostuneisuudesta. Hieman myöhemmin, heidän yhdistyttyä horjuvaan parisuhteeseen, Kurtin päiväkirjat paljastavat tulevan feministisen ikonin intensiivisen kehityksen.

nirvana

Tobin ja muiden Riot-naisten, kuten Kathleen Hannan, inspiroiva vaikutus käy selväksi Cobainin lukuisista lempparilevyjen listoista, jotka tässä vaiheessa alkoivat täyttyä feministisen popin, undergroundin ja 70 ja 80-lukujen etujoukon nimistä: The Raincoats, The Slits ja Marine Girls. Lisäksi, muusikon omatunto tuntui kuin liimautuvan teksteihin aiheesta ja jokaiseen keskusteluun: “Ihmiset eivät voi puolustaa mitään ismiä, tai ajatusmallia, joka asettaa toisen ihmisen alemmaksi kuin toisen. Tätä on seksismi. Mies käskee. Mies päättää. Olen edelleen sitä mieltä, että kehittääksemme näitä ismejä, meidän on paljastettava seksismi”. Tai: “Minua rauhoittaa ajatus siitä, että naiset ovat luonnostaan ylempiarvoisempia ja vähemmän sotaisia kuin miehet. Minua rauhoittaa ajatus, että naiset ovat Rock’n’rollin tulevaisuus”.

Tammikuussa 1992, ohitettuaan Michael Jacksonin Billboardin listalla Nirvanan “Nevermind” albumilla, Kurt Cobain oli muuttunut yhdeksi maskuliinisen rockin suurimmista tähdistä. Toinen oli Axl Rose, Guns’N’Roses bändin johtohahmo, joka oli kuin ultrakonservatismin ruumillistuma tänä Reaganin aikakautena. Näiden bändien väliset jännitteet eivät pysyneet salassa kovinkaan kauaa, ne nostivat esiin kysymyksen henkilökohtaisista ja poliittisista rajoituksista: Cobain oli jo muodostunut syrjäytyneiden nuorten puhehenkilöksi Reaganin ja Bushin villin uusliberalismin aikakaudella ja Axl Rose oli kuin hirviömäinen Aberdeenin junttien ruumiillistuma: pohjois-amerikkalaisen painajaisen metafora. Tämä konflikti nousi nopeasti sille tasolle, että ajatus saman yleisön jakamisesta alkoi hirvittää Cobainia.

On selvää että näiden kahden hittilevyt, jotka ilmestyivät miltei samaan aikaan, eivät olisi voineet olla enempää toistensa vastakohtia. “Use Your Illusionin” (1991) kanssa, mahtipontisen tupla-albumin, Guns’N’Roses piti kiinni mieskeskeisen rockin traditioista, joka alensi naiset romanttisten haaveilujen kohteeksi, tai sitten esitti heidät yksinkertaisesti lutkina (bitches). Samaan aikaan Cobain vyörytti esiin jotain, joka kyseisellä hetkellä vaikutti käsittämättömältä: iskeviä reflektioita syrjäytymisestä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja “machismosta” käyttäen valtavirtamusiikin kanavia. Alle neljässä kuukaudessa “Nevermind” oli myynyt 3 000 000 kopiota. Tänä päivänä se on myynyt yli 35 000 000 .

Kriitikko Charles R. Cross, joka vuosia myöhemmin kirjoitti elämänkerran Cobainista (Heavier than heaven, Random House, 2005) vastaanotti “Nirvana-ilmiön” skeptisesti, sanoen että “bändillä on ilmiselvasti seuraajansa, mutta toivoisin, että heillä olisi myös sanomansa”. Cross näki kuitenkin “Nevermindin” hyvin pintapuolisesti – suurena kieroutuneen popin albumina, jonka tarjoili syrjäynyt runoilija – pystymättä tunnistamaan Cobainin kykyä paljastaa oman aikansa epäkohtia.

Joissain tapauksissa, kuten maanjäristyksenomaisessa punk balladissa “Territorial Pissings” (“En ole koskaan tuntenut älykästä ihmistä / ja jos olisin, olisi se nainen), musiikki hyökkäsi suoraan “machismoa” vastaan, kiinnittäen huomiota Olympiasta tarttuneeseen feminismiin, joka oli stimuloinut häntä jo vuosia. Samoin, “Polly” oli abstrakti tarina raiskauksesta, jonka Kurt oli kirjoittanut hyökkääjän näkökulmasta, hänen häilyvät tekstinsä ovat aina tuottaneet vääriä tulkintoja, fataalein seurauksin. “Polly” perustui todellisiin tapahtumiin, jotka sattuivat Tacomassa (Washingtonissa) vuosia aikaisemmin, kun kaksi Nirvana-fania raiskasivat naisen, hyräillen samalla bändin biisiä, autuaan tietämättöminä niiden sisältämästä sanomasta.

“2000 radikaalia” ja muita tarinoita Barcelonan yleislakosta

fire-balmes-calle-fuego-huelga-general-barcelona-2012

(Julkaistu 31.3.2012)

Maaliskuun 29. päivän yleislakko Espanjan valtiossa on ollut edelliskertoja onnistuneempi. Niin Andalusiassa, Galiciassa kuin Valenciassakin nähtiin ennätyssuuri osanottajamäärä ja baskialueilla lakko sulki suuret kaupungit totutun tehokkaasti. Barcelonassa ja Kataloniassa osanottajien lukumäärä nousi myös hieman, mutta sitäkin tärkeämpi seikka oli lakon luonne, jota voisi kuvailla 24:n tunnin luokkasodaksi. Barcelonan tapahtumista on vaikea kirjoittaa kattavaa artikkelia, mutta tässä eräitä tapahtumia ja omakohtaisia kokemuksia.

Barcelonan yleislakon organisointi näytti tällä kertaa hyvin erilaiselta kuin viime kerralla, syyskuussa 2010. Tällöin anarkistiliikkeen tavoite oli vallata itselleen päämaja, joka perustettiin Banesto-pankin hylättyyn rakennukseeen Placa Catalunyalla. Tämä mahdollisti useiden suurten aktioiden suunnittelun ja liikkumisen suuremmissa ryhmissä lakkopäivänä. Samoin kommunikointi eri kaupungiosien lakkovartioiden välillä oli huomattavasti helpompaa. Nyt organisaatio oli entistä hajautetumpaa ja maaliskuun 29. olikin hyvä esimerkki siitä miten lukemattomat pienryhmät organisoituivat omissa kaupunginosissaan, lähiöissään, kouluissaan ja kaveripiireissään. Lopputulos oli jotain johon edes ihmiset jotka olivat mukana aktioiden organisoinnissa eivät uskoneet. Pienet nopeasti liikkuvat ryhmät toivat keskustan ja lähialueet täysin pysähdyksiin jo puoleen päivään mennessä ja pian sen jälkeen alkoivat myös taukoamattomat hyökkäykset pääoman ja valtion symboleja vastaan.

Yleislakko-aktiot alkoivat tietysti jo kellon lyötyä kaksitoista ja lakkopäivän alettua. Yön aikana poltettiin useita barrikadeja joka puolella kaupunkia sekä baareja suljettiin. Aamulla kaupunginosien lakkovartiot lähtivät liikkeelle kello 7 alkaen. Kello 7.30 löydettiin jälleen yhden eliittikoulun ulkopuolelta pommi, tällä kertaa kuitenkin vain jäljitelmä. Kello 8 alkoivat lakkovartiot sulkea kauppojen ovia jotka pyrkivät rikkomaan lakkoa. Santsin kaupunginosassa liikkellä oli jopa 400 ihmistä ja he onnistuivat sulkemaan kaikki alueen liikkeet, vähän myöhemmin sytytettiin tuleen alueen McDonalds ja hakattiin yksi sankari. Erään kiinteistöfirman edustajan kerrotaan hyökänneen lakkovartiossa olleiden kimppuun metallitangon kanssa. Gracian kaupunginosassa paloivat barrikaadit lähes koko 24:n tunnin ajan ja miltei kaikki liiketilat suljettiin. Clotissa pankkeja sabotoitiin ja teitä blokattiin palavilla barrikaadeilla. Reformistiliitto CCOO:n lakkovartiossa ollutta henkilöä puukotettiin luksus-hotellin johtajan toimesta.

Keskipäivällä alkavaksi suunniteltu “Piquet Central”, joka syyskuussa 2010 oli massiivinen 8000:n ihmisen mielenosoitus, oli myös tällä kertaa hyvin erilainen. Kaupunginosien lakkovartioiden saavuttua paikalle, ei liikkeelle lähdetty isona ihmismassana, vaan pienet samanhenkiset ryhmät lähtivät eri suuntiin muutamien satojen joukkoina. Jardinets de Gracialla muutaman sadan anarkistin sabotoi Deutsche Bankin tilat ja hyökkäsi jopa muutaman työntekijän kimppuun heidän juostessa ulos rakennuksesta. Vähän myöhemmin pankki sytytettiin tuleen, mutta palo saatiin nopeasti hallintaan. Tämän jälkeen hyökättiin BBVA-pankkia vastaan Carrer Balmesilla sen jälkeen kun sen työntekijät erehtyivät näyttelemään keskisormea kolmannen kerroksen ikkunasta, saaden peräänsä maalipommeja, pulloja, kiviä ja metalliputkia ja kadoten nopeasti sisätiloihin. Pankki tuhottiin täysin sen katutasosta. Tämä herätti ihmiset ja nopeasti tilanne muuttui ihmisten blokatessa lähikadut palavilla roskiksilla ja hyökäten useiden lähipankkien kimppuun. Katukiviä kaivettiin ylös ja ihmiset aseistautuvat. Tätä kesti noin tunnin, joukon kulkiessa pitkin katuja blokaten ne perässään. Tämä taktiikka hidasti Mossos d’Esquadran ensimmäistä hyökkäystä heidän yrittäen iskeä joukon häntäpäähän. Ihmiset pakenivat takaisin Jardinets de Gracialle, johon Mossot hieman myöhemmin hyökkäsivät ampuen kumiluoteja joka suuntaan ja hakaten kaikkia ketkä osuivat heidän eteensä. Suurin osa anarkisteista vetäytyi pienille sivukujille ja Gracian kaupunginosaan jossa kadut barrikoitiin ja useita barrikaadeja sytytettiin tuleen. Ketään ei onnistuttu ottamaan kiinni. Tämän jälkeen tilanne rauhoittui hieman pariksi tunniksi mutta pieniä yhteenottoja oli jatkuvasti. Aina Eixamplen kaupunginosaan saakka kaikki pankit olivat tukotusten peitossa ja roska-astiat tukkivat kadut tai paloivat, lähettäen paksun savuverhon kaupungin ylle.

Kello 16.30 anarkosyndikalistinen CNT ja sen “light” versio CGT olivat aloittelemassa muutaman muun pienen syndikaatin kanssa mielenosoitusta. Noin 7000 ihmistä oli paikalla. Mielenosoituksen päästyä lähelle Placa Catalunyaa noin kello 18.00, oli paikalla jo satoja tuhansia ihmisiä. Jonkin aikaa tilanne vaikutti jopa epäilyttävän rauhalliselta, mutta sitten alkoivat sireenit jälleen kuulua Mossojen saapuessa suurella joukolla Placa Urquinaonan suunnalta. Ihmiset muodostivat spontaanisti ihmisketjun blokatakseen heidän saapumisensa aukiolle, osan barrikoidessa kadun roskasäiliöillä. Hetkeä myöhemmin Mossot avasivat tulen ensin kumiluodein ja sitten – ensimmäistä kertaa demokratisoidun fasismin aikana – ampuen kyynelkaasukranaatteja keskelle satojen tuhansien ihmisten kokoontumista. Tämä käynnisti tapahtumaketjun joka saatiin hallintaan vasta puolilta öin, jolloin ihmiset viimein poistuivat kaduilta lakkopäivän ollessa ohi, mutta sitä edeltävät tunnit olivat täyttä kaupunkisotaa. Ihmiset pakottivat Mossot perääntymään kauemmaksi Placa Catalunyalta kivisateen säestämänä, mutta lisäjoukkojen saapuessa Mossot pääsivät viimein aukiolle ja hakkasivat ihmisiä surutta. Suurin osa aukiolla olleista olivat 15-M liikkeen aktivisteja jotka eivät ottaneet osaa hyökkäyksiin poliisia vastaan. Tässä vaiheessa mellakointi oli levinnyt jo noin kilometrin alueelle Placa Catalunyan ympärillä ja taisteluita nähtiin Placa Universitatilla ja Placa Urquinaonalla, jossa anarkistien ja useiden siirtolaistaustaisten nuorten ryhmät taistelivat kivin, pulloin ja maalipommein kumiluoteja ampuvia Mossoja vastaan, polttaen myös Starbucks-kahvilan.

tumblr_m20e3lNRB11qcg0d9o1_500

Maaliskuun 30. päivä Katalonian hallituksen sisäasiainministeri Felip Puig kommentoi päivän tapahtumia sanoen että "Barcelonassa on jo yli 2000:n radikaalin joukko, joista 300-400 ovat militantin anarkismin asiantuntijoita". Hän myös totesi että maaliskuun 29. oli kuin "katutaistelun oppitunti". Viimeisen vuoden aikana Puig on antanut poliisille uusia vapauksia, parantanut heidän varustustaan ja viimeksi laadittiin naamioitumisen kieltävä laki, joka koskee vain Barcelonan kaupunkia. Puig ei selvästikään ole oppinut häntä edeltäneiltä päättäjiltä, jotka ovat pyrkineet murskaamaan kaupungin suuren anarkisti-libertaariliikkeen repression avulla. Poikkeuksetta suurimmat kansannousut ovat "Pommien kaupungissa" tapahtuneet juuri vastaavanlaisissa olosuhteissa ja ne tulevat epäilemättä jatkumaan myös tulevaisuudessa. Myöskään Madridissa istuvan keskushallinnon notkahtaminen jälleen kerran oikealle ei varmastikaan tule rauhoittamaan Barcelonan kaupunkia, puhumattakaan sosiaalisista ja taloudellisista leikkauksista.

vaga_general_bcn__ramon_fornell_012

Loppuun vielä muutamia tilastoja Yleislakosta. Tilastot kertovat että 82% maan työväestöstä otti osaa lakkoon. Teollisuuden alalla 97% oli lakossa. Koko valtion alueella loukkaantuneita oli 116, joista poliiseja 70. Barcelonassa loukkaantuneita 80 joista poliiseja 40 ja ainakin viisi vakavasti. Kiinniottoja Barcelonassa noin 50. Barcelonassa ihmisiä oli kadulla yli puoli miljoonaa, sama luku esiintyy ensimmäisissä arvioissa mellakoiden ja sabotaasion tuottamista vahingoista (560 000). Samoin kerrotaan 300:n roskiksen menneen savuna ilmaan.

Seuraavaksi Barcelonassa alkaa vapun työläisjuhlan suunnittelu, josta odotetaan yleislakon jälkeen erittäin mielenkiintoista.

Päätän artikkelin erään porvarimedian otsikkoon Barcelonan yleislakosta – se totesi yksinkertaisesti: “Com sempre”, kuten aina.

20120331153325924_2

Barcelona: Anarkistit vahvasti esillä yleislakkopäivänä

2014021513142486485

(Julkaistu 30.9.2010)

Täytyy sanoa, että ensikädessä tuntuu Espanjan yleislakon olleen melkoinen pettymys. Myös Barcelonassa useat kauppiaat kieltäytyivät sulkemasta oviaan keskiviikoksi, mutta alueilla joissa naapurustokomiteoilla ja anarkisteilla on edelleen vahva asema, pitivät lakkovartiot huolen etteivät kaupat auenneet. Lisäksi nähtiin lukuisia pienryhmä-aktioita, sabotaasia ja mellakoita. Yksi suurimmista haasteista – julkisen liikenteen pysäyttäminen – onnistui myös Barcelonassa. Emme ole vielä saaneet tarkkoja lukuja juuri mistään, joten päivitän artikkelia lähipäivinä.

Meille anarkisteille yleislakkopäivä alkoi kun kello löi 12 ja samalla minuutilla olimme jo kokoontuneet noin sadan ihmisen voimin Casc Anticin barrioon aivan vanhan kaupungin ytimessä. Joukkio oli kirjava ja se koostui niin alueen anarkisteista ja talonvaltaajista kuin myös viittäkymppiä lähentelevistä vanhoista CNT:n militanteista ja siirtolaisista. Tunnelma oli upea alusta alkaen ja ihmiset ottivat lakkovartio-tehtävän erittäin vakavasti – Casc Antic tulisi olemaan suljettu seuraavan vuorokauden. Ensimmäinen tehtävä oli sulkea baarit, jotka uhmasivat lakon virallista alkamisaikaa puolilta öin. Kymmenessä minuutissa oli ensimmäiset kaksi baaria tyhjentyneet, kun äänekäs satapäinen ryhmä teki selväksi että yleislakosta ei tulla luistamaan. Ainoastaan yhdessä yli kymmenestä baarista – jotka ovensa Casc Anticissa sulkivat – nähtiin pieniä yhteenottoja, kun portsarit erehtyivät leikkimään sankaria ja saivat nopeasti huomata olevansa pahasti alakynnessä. Useat baarinpitäjät eivät edes tienneet lakosta tai muistaneet sitä, mutta siitä kuultuaan lähtivät he suosiolla kotiin nukkumaan. Kahden tunnin kierros Casc Anticissa jätti myös jälkeensä lukemattomia graffiteja ja iskulauseita, sabotoituja pankkeja ja selvän varoituksen yrityksille jotka aikoivat rikkoa lakkoa.

Yrityksiä jotka ilmoittivat jo ennen lakkoa etteivät osallistu siihen ei unohdettu. Näitä olivat muun muassa ruokakaupat Mercadona, Dia ja Caprabo sekä muutamat pankit kuten Caixa Catalunya. Nämä olivatkin lukuisten sabotaasiaktioiden kohteina pitkin päivää ja taloudelliset menetykset ovat varmasti olleet tuntuvia. Via Laietanalla, yhdellä keskustan pääkaduista, anarkistien lakkovartio hyökkäsi aamulla Caixa Catalunyaan spray-maalien kanssa ja täytti pankin aulan, lasiovet ja pankin ulkoseinän iskulauseilla. Myös Casc Anticin lakkovartio teki kierrostaan aamun tunteina ja reilut kymmenen kauppaa jotka yrittivät rikkoa lakkoa suljettiin, toisia rankaistiin vapauttamalla tavaraa ja jakamalla ne ihmisten kesken. Lakkovartiot Eixamplen, Clotin ja Poble Noun barrioista yhdistivät myös voimansa aamupäivällä ja hyökkäsivät Mercadonaan, jossa tavaroita rikottiin ja vapautettiin (video2). Mercadona on kuuluisa työläisten sortamisesta Espanjassa, joten moni oli odottanut pääsevänsä antamaan opetuksen yritykselle. Sama ryhmä valtasi myös hienostohotellin joksikin aikaa jättäen jälkeensä runsaasti materiaalista tuhoa.

20100930100455748_1

Kiireisen yön ja aamun jälkeen ohjelma jatkui Yhtenäisyys-mielenosoituksella puolen päivän jälkeen. Siihen otti osaa anarkistit ja muutama pieni sosialistiryhmä Kataloniasta. Ihmisten alkaessa muodostautua etubanderollien taakse alkoi jo käydä selväksi että kyseessä tulisi olemaan konfrontatiivinen mielenosoitus, useiden vetäessä huiveja kasvoilleen. Kulkueen lähdettyä liikkeelle Placa Catalunyalta oli paikalla noin 5000 ihmistä. Vain sadan metrin jälkeen alkoivat tunteet kuumeta kun Mossos d’esquadran (Katalonian autonominen poliisi) mellakkajoukot katkaisivat tien La Ramblalle, johon mielenosoitus oli ollut matkalla. “Poliisit – murhaajat ja kiduttajat”-huutojen ja pienen tuuppimisen jälkeen suunta otettiin kohti Placa Universitatia ja matkalla ihmiset alkoivat rakentaa barrikaadeja tielle hidastaakseen Mossojen etenemistä.

Placa Universitat oli näyttämönä päivän oudoimmalle tapaukselle. Kun valtava ihmismassa oli jatkamassa matkaansa aukiolta Mossot jälleen katkaisivat tien. Tätä eivät ihmiset enää sulattaneet vaan satojen ihmisten ryhmä kulkueen kärjessä alkoi päättäväisesti kulkea kohti poliisilinjoja aikomuksenaan murtautua siitä läpi. Tästä alkoivat yhteenotot, jotka loppuivat vasta myöhään illalla. Pari tuntia myöhemmin Mossojen edustaja sanoi olleensa aidosti yllättynyt siitä “kuinka voimalla ihmiset hyökkäsivät kimppuumme.” Samaan aikaan Mossojen pamppu – ja kumiluotisateen kanssa hyökkäsi pienempi ryhmä paikalla olleen poliisiauton kimppuun hajottaen ikkunat ja sen jälkeen sytyttäen sen tuleen. Tätä tuskin kukaan Barcelonan poliittista historiaa tunteva pitää yllättävänä, mutta se miksi Guardia Urbanan poliisit – jotka itse seisoskelivat viereisellä kujalla kymmenien metrien päässä – olivat hylänneet autonsa keskelle tietä jota pitkin tiesivät mielenosoituksen kulkevan on arvoitus. Moni on ollut tapahtuman jälkeen sitä mieltä, että poliisi jätti auton “syötiksi” saadakseen oikeutuksen mahdollisimman moniin pidätyksiin, jotka alkoivat heti heidän saatua mellakoinnin kuriin.

kemakoche

Vaikka poliisi saikin ihmiset hajaantumaan Placa Universitatilta melko pian – käyttäen erittäin raakaa taktiikkaa – ei tämä suhteellinen rauha kestänyt kauaa. Yksi syy miksi poliisiauton hylkäämisen uskotaan olleen suunniteltua, oli se että paikalliset anarkistit ja talonvaltaajat olivat nolanneet Barcelonan päättäjät 25.9. kun laiton, täysin salassa viranomaisilta pysynyt tuhannen ihmisen mielenosoitus päätyi valtaamaan myös Placa Catalunyalla sijaitsevan jättimäisen Banco Español de Crediton hylätyn konttorin. Kun Mossot yhdessä Guardia Urbanan kanssa olivat saaneet Placa Universitatin ja lähikadut rauhoittumaan, alkoivat he kerääntyä todella suurella kalustolla ja satojen poliisien voimalla kyseisen rakennuksen lähimaastoon. Noin kolmen maissa iltapäivällä häätöoperaatio alkoi osan ihmisistä taistellessa kivin ja pulloin Mossoja vastaan, monen häipyessä paikalta hakatuksi tulemisen pelossa. Pian myös talon tukijat järjestäytyivät uudelleen lähikaduille sytyttäen barrikaadeja palamaan ja heitellen poliisia millä ikinä käteensä saivat. Tällä hetkellä tiedämme ainakin 33:n ihmisen joutuneen pidätetyksi eilisten rientojen aikana, todennäköisesti luku tulee vielä kasvamaan.

Vaikka reformistiset liitot ja muut Pomojen/Pääoman/Valtion kätyrit onnistuivat pilaamaan yleislakkoa ja viemään siltä parhaan terän, oli se kokemuksena erittäin mielenkiintoinen. Ihmisten omatoiminen organisoituminen lakkovartoiden osalta ja tietenkin barcelonalaisten taisteluhenki myöhemmin illalla oli todella vaikuttavaa.

Päivityksiä pidätyksistä ja lakon taloudellisista vaikutuksista myöhemmin, nyt on aika levätä hetki.

Pääomaa ja Valtiota vastaan!

Syyttelyä viranomaisten välillä ja isku fasisteja vastaan (päivitys samalta illalta)

Kauaa ei tarvinnut odottaa että Barcelonan viranomaiset alkoivat syyttelemään toisiaan eilisistä Espanjan yleislakkoon liittyneistä mellakoista. Yhteensä 43 ihmistä pidätettiin Barcelonassa, 50 ihmistä loukkaantui, joista 33 Mossoja (poliisi) ja ensimmäiset arviot mellakoiden aiheuttamista taloudellisista tuhoista on 262 500 euroa. Katalonian hallituksen sisäministeri Joan Saura sanoi että tuomarin olisi pitänyt myöntää poikkeuslupa vallatun pankin häätämiseen ennen 29. päivää, johon mennessä anarkistit olivat “muuttaneet tilan radikalismin kehdoksi.” Tila vallattiin 25. päivä syyskuuta ja se häädettiin eilen sen jälkeen kun Mossojen päätös blokata anarkistien mielenosoitus käynnisti rajuimmat mellakat vuosiin.

Itse asiassa kyseinen tuomari, jonka nimeä artikkelissa ei mainita, oli ainoa joka toimi kuten hänen oletetaankin toimivan, nimittäin lain mukaan. Pankin omistaa yksityinen taho, joten virallisesti juttu olisi pitänyt viedä siviilioikeuteen. Me tosin arvelimmekin etteivät viranomaiset tule pelaamaan sääntöjen mukaan, miksi he niin tekisivät, hehän ovat valehtelemisen mestareita.

Miguel Angel Fraile CCC:stä, joka puolustaa lähinnä kapitalistien oikeuksia ja uusliberalismia meni lausunnoissaan vielä pidemmälle ja muun muassa totesi että suurilta osin illan väkivaltaisuuksista olivat vastuussa ulkomaalaiset “rikolliset.” Pidätettyjen joukossa oli saksalaisia, brittejä, tanskalaisia, italialaisia, venezuelalaisia, romanialaisia, portugalilaisia, turkkilaisia, ranskalaisia ja meksikolaisia. Fraile korostikin että “ulkomaalaisten osuus oli 40%” ja että “he eivät edusta katalonialaisia arvoja, eivätkä edistä millään tavalla työläisten – joita he väittävät puolustavansa – asemaa.” En tiedä esittääkö Fraile vain typerää, koska kaikki tietävät että Barcelonassa asuu lukemattomien eri kansallisuuksien edustajia, jotka ovat esimerkiksi mukana anarkistiliikkeessä ja talonvaltausliikkeessä, enkä minä ainakaan ole kuullut niin sanottujen “mellakkaturistien” saapumisesta kaupunkiin.

20100930223914773_2

Myös Mossos d’Esquadraa edustavan ammattiliitto CCOO:n edustaja Toni Castejon sanoi että “meillä on Barcelonassa suuri ongelma anarkistiliikkeen kanssa […] joka vaikuttaisi olevan kasvamassa jälleen.” Hän myös vaati että kaupunki ottaisi käyttöön nollatoleranssin poliittisen sabotaasin ja militanttien mielenilmausten kohdalla. “Tällä hetkellä poliisin heittämisestä kivellä saattaa selvitä 100:n euron sakoilla,” hän sanoi La Vanguardia-lehdelle. Castejon on tainnut unohtaa esimerkiksi Cas Kubotanina tunnetun tapauksen, jossa paikallinen tuomioistuin antoi barcelonalaiselle valtaajalle kahden ja puolen vuoden tuomion hänen annettuaan nyrkiniskun yhdelle Mossoista, jotka hyökkäsivät valtaajien mielenosoituksen kimppuun.

Samaan aikaan kun mellakat raivosivat Barcelonan keskustassa eilen, hyökkäsi noin parikymmentä ihmistä La Europa-kirjakauppaa vastaan Gracian alueella. Uutiset kertovat että paikallisen uusnatsi Pedro Varelan omistama liike tuhottiin lähes täysin. Omistaja Pedro Varela odottaa linnatuomiota kansanmurhat hyväksyvän materiaalin levittämisestä. Liike on pistetty remonttiin useita kertoja sen historian aikana.

Fasismi, kapitalismi – kaikki samaa paskaa. Ja herra Frailelle tiedoksi että me olemme internationalisteja. Voitte työntää katalonialaiset arvonne hanuriin!

libreriaeuropa

Barcelona: Anarkistinen lakkoyllätys no: 1 – Vallataan pankit!

banessto

26.9.2010
Barcelonan anarkistit ottivat lauantaina varaslähdön Espanjan yleislakkoon, joka järjestetään ensi keskiviikkona. Kello 17.00 alkanut luvaton mielenosoitus keräsi lähes tuhat ihmistä Placa Universitatille, kaupungin keskustaan. Tämän jälkeen kulkue suuntasi Placa de Catalunyalle, jossa anarkistit tunkeutuivat Banco Español de Crediton pitkään tyhjänä seisoneeseen päämajaan. Valtava rakennus on edelleen vallattuna ja se halutaan muuttaa päämajaksi, josta lakkopäivän anarkisti – aktioita organisoidaan.

Illan mielenosoitus oli hyvä osoitus siitä kuinka tehokkaasti anarkisti-liike pystyy edelleen mobilisoimaan ihmisiä Barcelonassa. Laittomasta mielenosoituksesta ei ollut mainoksia, vaan sitä suunniteltiin sadoissa vallatuissa tiloissa, jotka tänä päivänä muodostavat liikkeen selkärangan.

Anarkistien suunnitelmana oli käyttää hyväksi samaan aikaan tapahtuvaa Mercé – festivaalia, joka täytti keskustan kadut juhlijoilla ja tarjosi täten hyvän suojan poliisia vastaan. Ilman tätä on vaikea kuvitella että poliisi olisi antanut vallata tilan aivan La Ramblan ja muiden turistikohteiden vierestä. Samoin mielenosoituksen alkamisaika oli ajoitettu yhteen paikallisten kommunistien kokoontumisen kanssa, myös Placa Universitatilla. Olikin hauska katsoa, kuinka miltei olematon kommunistipuolue hetken luuli että sen suosio oli kasvanut kun aukio alkoi täyttyä sadoista mielenosoitukseen saapuneista. Kuitenkin ensimmäisten iskulauseiden jälkeen kommarit päättivät vetäytyä taka-alalle, sillä yksi suosituimmista huudoista oli “Puolueet ja Syndikaatit ovat kaikki vihollisiamme!”

Mielenosoituksen päästyä liikkeelle oli sen koko kasvanut jo miltei tuhanteen osanottajaan ja sen saavuttua Placa de Catalunyalle se blokkasi liikenteen pankin edestä ja muutaman kymmenen ihmisen ryhmä alkoi työstää ovia auki. Yksi vartija oli rakennuksen sisällä ja yritti epätoivoisesti barrikoida ovia kiinni, mutta luovutti nopeasti ja ilmeisesti liukeni takaovesta ulos. Valtaamiseen tottuneilta barcelonalaisilta ei mennyt kauaa saada ovet auki ja pian alkoivat talossa jo valmiina olleet toverit ilmestyä ikkunoihin ja esiin tuli valtava banderolli jossa julistettiin vapaasti käännettynä: “Pankit tukahduttavat, Pomot hyväksikäyttävät, Puolueet valehtelevat ja Syndikaatit (ammattiliitot) myyvät meidät! Vittuun kaikki!” Myöhemmin myös toinen jättimäinen banderolli laskettiin katolta, joka ilmoitti että “Tämä on kutsu taisteluun, yhdessä pystymme mihin vain! Yleislakko 29.9!”

ggg

Tämän jälkeen seuraavat pari tuntia nähtiin karnevaalihenkistä ilottelua pankin sisäänkäynnin edessä ja lukemattomat turistit ja paikalliset työläiset jumittuivat katselemaan kuinka nuoret koristelivat pankin harmaata sisäänkäyntiä, tanssivat ja lauloivat sekä pitivät puheita yleislakkosuunnitelmista. Tämän jälkeen ovet aukaistiin virallisesti ja väki siirtyi valtavan rakennuksen sisään poliisin seuratessa kadun päästä päitään raaputellen.

Valtaajat julkaisivat myös lausunnon, jossa todettiin aktion olleen solidaarisuudenosoitus niille, jotka ovat jääneet UGT:n, CCOO:n ja muiden suurten liittojen lakkovaatimusten ulkopuolelle. Näitä ryhmiä ovat prekaarit työläiset, maahanmuuttajat, naiset, opiskelijat, transseksuaalit, vanhukset ja nuoriso. “Tämä on symbolinen valtaus, jolla viestimme että emme halua olla avunantajina rikoksiin, joita poliittiset puolueet ja syndikaatit toteuttavat. Haluamme muuttaa sovittelun politiikan taistelun ja sosiaalisen konfliktin politiikkaan. Emme halua ottaa osaa spektaakkeleihin sen jälkeen kun Valtio kerta toisensa jälkeen tallaa oikeuksiemme päälle. Haluamme lopettaa kansalaisten alistamisen, sosiaaliset leikkaukset ja työhön liittyvät reformit: siksi protestoimme Barcelonassa 29. päivä ja haastamme järjestelmän joka kerta toisensa jälkeen loitontaa meitä onnellisesta elämästä ja yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, palautamme luottamuksen itseemme ja luomme solidaarisuuden verkostoja sekä vahvistamme uskoa vastavuoroiseen apuun.”

Sadat ihmiset viettivät yön uudessa “Kansan Pankissa” ja tänään sunnuntaina järjestetään kaikille avoin yleiskokous, jossa käydään läpi anarkistien suunnitelmia keskiviikolle. Aktio ei suinkaan ollut eristäytynyt pikkuporukan tempaus, vaan tänään myös useat naapurustojärjestöt tulevat esittelemään omia projektejaan, joita organisoidaan yhteistyössä anarkistien kanssa.

Päivityksiä tulossa!

Eläköön Anarkia!

Muurit jotka kahlitsevat Pedon – heijastuksia vankilasta

La Modelon vankila: "Täällä kidutetaan"

La Modelon vankila: “Täällä kidutetaan”

(Julkaistu 20.11.2010 takku.net sivustolla)

Vankien kokema pelottava todellisuus Espanjan vankiloissa lääkisopiskelijan – joka oli harjoittelijana yhdessä kuukauden ajan – kertomana.

En tiedä mistä aloittaa kirjoittaminen. Vietin kuukauden harjoittelijana vankilassa ja nyt kun tiedän sen olevan ohi huomaan omituisten tuntemusten ryöpyn. Pala nousee kurkkuuni kun kirjoitan tätä. Kipu joka painostaa silmiäni ja kuristaa kurkkuani sekoittuu kykenemättömyyden ja raivon tunteeseen. Aikaisemmin saatoin kuvitella sen. Nyt olen kokenut sen. Olen nähnyt sen itse. Ihmisen kurjuus, institutionalisoituna. Oletan että sillä on jotain tekemistä sen kanssa minkä tämä kokemus kaivoi esiin olemukseni syvimmästä osasta, jota haluan kutsua “inhimillisyydeksi” koska tunnustan niiden uskon, jotka sanovat inhimillisyyden olevan periaate jonka koko ihmisrotu jakaa. Tosin tämän kaiken jälkeen siihen uskomisen jatkaminen tuntuu typerältä.

Inhimillisyys kumpuaa toisten kärsimysten todistamisesta. Inhimillisyys vainoaa minua tietämyksellä etten voi tehdä paljoakaan lievittäkseeni tuota tuskaa. Inhimillisyys tuntuu kysyvän kuinka monta ihmistä vielä haudataan elävältä vahvistettuihin betonihautoihin ennen kuin yhteiskunta ymmärtää, että barbaria ei ole mikään menneen ajan ilmiö, vaan se on myös nykypäivää, maksamme siitä veroina. Kuten Koma sanoi: “kaksi vuotta, / neljä kuukautta ja yksi päivä, / Oikeus, / Rangaistus.” Kosto, joka ennen toteutettiin julkisilla mestauksilla, rajoittuu nyt neljän seinän sisään, se tapahtuu näiden “demokraattisten” instituutioiden pimeillä käytävillä. Me emme ole yhtään sen sivistyneempiä. Kyse on edelleen kostosta: hienostuneemmasta, mutta silti irrationaalisesta.

Ammatillisesti vankila osoittautui mielenkiintoiseksi paikaksi. Tylsistyminen on miltei mahdotonta, koska miltei mikään ei ole rutiinia. Yksilöt joilta on ryöstetty vapaus, niinkin sairaassa paikassa kuin vankila, menettävät paljon muutakin kuin vapautensa. Heidät määritellään usein “riski-ryhmäksi” kuten “epidemiologit” sanovat. Riskit ovat sairastua tuberkuloosiin, HIV:iin, hepatiittiin, useisin sieniperäisiin tauteihin, useisiin sisäelintauteihin, syöpään, päihderiippuvuuteen, loukkaantumisiin, hampaidenlähtöön, hermovaurioihin, ennenaikaiseen vanhenemiseen. Riski kuolla hirttäytymällä, riski kuolla yliannostukseen, vuotaa kuiviin, riski kantaa ikuisia arpia, riski menettää järkensä. Riski etteivät he näe omaisiaan enää koskaan, riski menettää mitä he olivat ennen. Riski omaksua elämäntyyli joka ei ole elämistä, eikä enää koskaan tuntea todella elävänsä. Ei, et voi tuntea oloasi tylsistyneeksi. Aina on aikaa, runsaasti aikaa miettiä kuinka saada tämä paikka räjähtämään.

mani4mayo11

Näin 20-kymppisen nuoren itseaiheutetun diabetekseen liittyvän kooman partaalla, ties millaisen henkilökohtaisen koettelemuksen seurauksena. Näin ihmisiä huumattuna, pilvessä “benzoista” – lääkärin itsensä määräämänä – yrityksissä “karsia” muutamia päiviä pois tuomioistaan. Näin ihmisiä jotka eivät koskaan olleet huumeriippuvaisia, koukussa metadoniin, koska lääkäri oli ilmoittanut heille että mukana olo PMM-ohjelmassa (englanniksi: Methadone Maintenance Program) lyhentäisi syyttäjän vaatimaa tuomiota. Näin tusinoittain kämmenluiden murtumia, raivonpurkausten aiheuttamia, jotka hetkellinen ymmärrys omasta tilanteesta on synnyttänyt ja saanut vangin iskemään nyrkillään sellin seinää. Lääkärit täällä kutsuvat sitä “ilmanpoistoksi”. Oman teoriani mukaan, kivun kautta vanki vapauttaa itsensä hetkeksi siitä vieraantumisesta jonka jokainen tällä kuolemanleirillä kokee ja ottaa haltuunsa sen yhden asian, jota Valtio ei ole kyennyt varastamaan: hänen oma ruumiinsa. He viiltävät itseään miltei minkä tahansa vaatimuksen takia, he “vuolevat” ranteensa kunnes lääkäri tulee ompelemaan haavat umpeen, ja haavat paranevat mutta arvet säilyvät. Kädet täynnä viiltoja. Täynnä rumia arpia jotka muistuttavat. Muistuttavat rauhoittavista lääkeistä joita et saanut, lomasta joka hylättiin, kuljetuksesta joka ei saapunut, papereista jotka eivät koskaan saapuneet perille. Arpia jotka eivät koskaan katoa, vaikka kuinka hyvin paranisivat. Arpia jotka muistuttavat että et ole ihminen, olet vanki.

“Paska. Kyyneleet nousevat silmiini. Helvettiin tämä sairas maailma.”

Näin röntgen-kuvan Mohamedin ruuansulatuselimistä, näimme siellä pariston. Epätoivoinen yritys painostaa “kunnoitettua vankilanjohtajaa” hyväksymään siirto Ceutan vankilaan, jossa Mohamedin sukulaiset voisivat nähdä häntä. Näin kuinka vartija pisti naisen, joka tuli tapaamaan poikaansa, odottamaan viiden metrin päässä portilta vain “antaaksen naiselle opetuksen.” Vartija totesi että nainen oli “soittanut kelloa liikaa” (portilla on kello, jota soitetaan ja kun vartija toteaa ettei kukaan yritä paeta hän avaa sen) ja että hän “pysyisi siellä jonkin aikaa, jotta oppisi.” Loinen.

Ovia jotka aukeavat vasta kun edellinen on suljettu. Liukuovia jotka ovat tehty metallista ja turvalasista. Turvallisuutta, turvallisuutta, turvallisuutta. Vangitsija istuu kopissa, joka on tehty samasta materiaalista ja joka on maalattu värilla joka tuntuu olevan määrätty byrokraattisiin tiloihin – keltaisella. Hänen kanssa kommunikoimiseen on viisi kertaa kymmenen sentin lasinen alue kahden horisontaalisen metallilevyn välissä. Lasissa on kaksi pientä reikää, joista toisessa aukeava luukku. siihen puhuaksesi sinun on kumarruttava, sillä se on vyötärön korkeudella. Täten sinun on puhuteltava instituution viranomaisia polviltasi. Aivan kuten kaupungin suunnittelu – katuineen, puistoineen ja aukioineen – heijastaa kansaa ja sen kulttuuria, vankila heijastaa sen asukkaiden täydellistä alistumista instituutiolle ja halveksuntaa jota vallitseva yhteiskunta kohdistaa heihin.

Vankila luo kuvan että se on ankara mutta reilu. Viemärin lemu, joka iskee aisteihisi jo parkkipaikalla tuntuu vihjailevan – ei niin hienovaraisesti – mikä sisällä odottaa. Vietettyäsi sisällä pari päivää alat huomata mitä piilee tuon kuvottavan ulkokuoren takana (laseja yläkerroksissa ei voi putsata, sillä ikkunat eivät aukea, niinpä ne kantavat saastaa vuosien ajalta). Itse asiassa pääpihan kasvit ja lähde muodostavat mukavan kuvan alueesta. Toisaalta vankien kasvot, heidän hampaattomat suunsa, ennenaikaiset rypyt, heidän viillellyt kätensä ja heidän vankilatatskansa kumoavat tuon ensimmäisen vaikutelman. Todennäköisesti, ennakkoluulojen sokaisemina, harvat vieraat pystyisivät käsittämään tämän kaiken ilman että kuittaisivat sen jälleen yhtenä kummallisuutena monimutkaisessa, oudossa ja eristetyssä vankiloiden maailmassa.

oYuES4n

Kun eräs vanki – yksi sairasosaston apulaisista (vangit työskentelevät tietyissä tehtävissä: pyykkituvassa, keittiössä, siivoojina), kenen kanssa minulla oli onni olla yhteydessä – palasi ensimmäiseltä lomaltaan, hän totesi minulle: “En ollut tajunnut kuinka paljon kaikki on muuttunut ulkopuolella.” Yksi monista joka oli menettänyt nuoruutensa tässä huolellisesti kätketyssä ihmismielen kuolemanleirissä, suunniteltu seuraavan kaavan mukaan: aika = työ = raha. Ja, rikos ≈ menetetty raha, joka on verrattavissa rikokseen “yhteiskuntaa vastaan” (tai paremminkin meille pakotettua yhteiskuntaa) joka maksetaan vapauden menetyksellä määrätyksi ajaksi. Täysin absurdi ajatus, täydellisesti juurrutettuna ihmismieliin, kapitalistisen koneiston ohjastamana, sen intohimon ajamana joka haluaa muuttaa ihmiselämän kullassa mitattavaksi. Tämän takia rikas mies kuljeksii rauhassa vankiloiden ohitse kun taas köyhä maksaa “kovan hinnan” pitkän tuomion muodossa. Tämän takia myös suurin osa vangeista ansaitsee minimipalkan (tieto on ministeriön laskelmista kahden vuoden takaa, kun äsken tarkistin nettisivun, he olivat muuttaneet sen. Tietoja palkoista ei enää löytynyt sieltä. Korruptoitunut valtio. Paskiaispoliitikot).

Tänään muistin paljastavan esimerkin. Eräs vanki valitti turvotusta kädessään. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli vieraillut sairasosastolla, pilvessä “benzoista” (silmien aristusta ja yliherkkyyttä suoralle tai kirkkaalle valolle ja puhuen kuin hänellä olisi puhevika sekä vaikeuksia lausua r-kirjainta), sekä turvotusta oikeassa kädessään ja kipua viidennessä kämmenluussaan (hän oli lyönyt sellinsä ovea). Röntgen-kuvat eivät paljastaneet murtumaa, joten hänelle annettiin turvotusta laskevia lääkkeitä ja hänen käteensä pistettiin Prim-kääre jonka toisella puolella on toppaus ja toisella puolella alumiinia, tämä kuten moni muu asia vankilassa on kielletty, mutta lääkäreitä ei kiinnosta paskaakaan. Niinpä, sellitarkastusten aikaan hänen osastollaan (osasto 5), hän näyttää uudelleen turvotusta kädessään ja uhkaa tehdä ilmoituksen lääkäristä, koska tämä ei suostu hoitamaan häntä saman tien (kyseisen lääkärin protokollaan kuuluu yleensä että vangit, jotka eivät ole ilmoittautuneet viikottaisiin tarkastuksiin ajoissa, hoidetaan viimeisinä. Tämä aiheuttaa tilanteen jossa jotkut asiat hoidetaan, joitain ei, sillä potilaan kansio ei ole hänen sellissään vaan sairastuvalla koska hän ei ilmoittautunut ajoissa tai koska vartijaa ei kiinnostanut ilmoittaa häntä tai yksinkertaisesti unohti). Viimein lääkäri tarjoutuu hoitamaan häntä, mutta vanki sanoo haluavansa tehdä ilmoituksen hänestä ja pyytää lääkärin koko nimeä. Lääkäri kertoo että hänellä on oikeus kieltäytyä antamasta koko nimeään, mutta antaa hänen vankeinhoitolaitoksen sarjanumeronsa, joka riittää ilmoituksen tekemiseen. Vanki menee pois. Matkalla osastolta takaisin sairastuvalle lääkäri kertoo minulle että osasto 5 on kaaoksessa (käy ilmi että useat vangit ovat järjestäytyneet ja ovat hankkineet useita teräaseita) ja ettei ole viisasta siirtyä hyökkäykseen sillä vangit ovat tehneet aseista mm. alumiinista jotka he saavat edellämainituista Prim-kääreistä. Jälleen sairastuvalla, vartija osasto 5:ltä ilmestyy. Hän kertoo lääkärille: “Minun täytyy kertoa tämä, tiesitkö että vanki osasto 5:ltä teki sinusta valituksen?” Lääkäri vastaa: “Kyllä, kyllä, antaa hänen tehdä mitä haluaa. Hänellä on oikeus siihen”. Vartija vastaa: “Siis ajattelin vain että jos sinä haluat tehdä valituksen hänestä tai jotain”. Lääkäri, keskittyneenä kirjoittamaan kansioihinsa, viittaa kädellään vartijaa poistumaan. Kaikki täysin reilua. Kuka puhui hyväksikäytöstä?

Kuten kun eristysosastolta soitetaan: “Kaksi vankia tappelevat.” Lääkäri saapuu paikalle ja itse asiassa siellä on neljä loukkaantunutta. Eristysosasto, kuten nimikin kertoo, koostuu vangeista jotka on luokiteltu “Ykkösluokan vangeiksi” (he elävät eristysselleissä ja heillä on omat ulkoiluvuoronsa) ja vangeista joita on kuritettu erinäisistä syistä (108. artikla vuoden 1996 vankiloita koskevissa säädöksissä). Myös viimeisinä mainitut elävät eristysselleissä, teoriassa 14 päivää kerrallaan. Kuinka neljä erityisvankia, jotka elävät yksin selleissään ja joilla on omat ulkoiluvuoronsa, ovat voineet tapella keskenään? Taikuuttako? Ei, vaan Vankeinhoitolaitos. Kahdeksalla vartijalla – jotka vartioivat selliosastoa ja joilla on käytössään parhaat turvallisuusvälineet ja videokamerat joka kulmassa – ei varmastikaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. Omituinen yksityiskohta on, että eristysosastolla – todellisessa sementtisessä rotankolossa – on muovimatolla päällystetyt lattiat, jotka estavät liukastumisen. Turvallisuushuolet ovat pakottaneet tekemään tämän ratkaisun, emme voi riskeerata että vartija liukastuisi taltuttaessaan villiä vankia.

Näin täyden selliosaston, jossa oli tilaa 120-140 vangille, ahdettuna täyteen mielisairaita vankeja. Laitonta, täysin laitonta. Ihmisen joka on mielisairas ei tulisi olla vankilassa, tämä sanotaan laissa. Mutta laittomuus ei merkitse täällä mitään kenellekään, varsinkaan kun valinta on sosiaalisesti oikeutettu: “Ja jos emme tee näin, mitä sitten? Päästämmekö heidät vapaaksi, jotta he voivat jälleen tappaa jonkun?”

Vankilassa kaikki hoituu hämärien diilien kautta. Vankien, mutta myös hallinnon kesken. Asiakirjan, vetoomuksen, siirtoanomuksen, artikla 196:n (sairaudesta johtuva vapautus) käsittely voi kestää puoli tuntia, useita tunteja tai kolme kuukautta. Kaikki riippuu siitä ketä tunnet, kuka on sinulle palveluksen velkaa ja kuka kantaa kaunaa sinulle. Joskus tällaiset pikkuasiat myös katoavat – tiedäthän sinä millaista se on – tai putoavat vahingossa paperisilppuriin jossakin toimistossa. Näitä juttuja tapahtuu.

Voisin jatkaa tämän oikeuden ja yhteiskuntaan sopeuttamisen laitoksen paradoksien luettelemista (yhteiskuntaan sopeuttaminen: joudut sisään ja lähdet, joudut jälleen sisään ja lähdet kunnes kuolet – vuoden 2008 sisäministeriön tilastojen mukaan 60% vangeista palaa vankilaan useamman kerran), mutta en halua päättää tätä kirjoitusta ilman että mainitsisin tragediasta joka tapahtuu muurien ulkopuolella: perheiden tragediasta, jotka suorittavat tuomiota omaisensa rinnalla. Eräänä aamuna sisäänkäynnillä, ennen kuin he vahvistivat pääsyni sisään suorittamaan harjoitteluani, tapasin äidin joka oli tullut Alicantesta tapaamaan poikaansa. 15 vuoden tuomio. Hän ottaa bussikyydin kotipaikkakunnaltaan, joka kestää yli viisi tuntia. Hän saapuu vankilalle n. 6.30 aamulla vierailua varten joka alkaa kello 11.00. Kello 8.00 (jos hän on onnekas) vankilan portit aukeavat ja hän pääsee turvaan aamun kylmyydeltä. Kahvilassa ei ole ketään kuka palvelisi häntä. Se suljettiin koska se ei tuottanut voittoa. Liian vähän asiakkaita. Säälittävän näköiset automaatit korvaavat palvelun. Hän astuu sisään ja siellä hän pysyy odottaen. Toiset 500 kilometriä erottavat hänet kodistaan, vain saadakseen tavata poikansa puolen tunnin ajan. Kaikki hyvin humaania. Jälleen yksi “vankien oikeus” rikottuna.

Vartija kertoo lääkärille: “Tämä tässä, tämä tässä suorastaan kerjää piikkiä. Siinähän sitten kuolaa itsensä päälle.” Hän viittaa erääseen ärsyyntyneeseen ja hieman aggressiiviseen vankiin jota olen itse hoitanut ja kuka on jälleen kerran sairastuvalla. Hän oli ollut kolmessa eri sellissä (vankilaslangissa: Chabolo) ja kaikissa näissä hän oli päätynyt tappelemaan. He eivät tienneet mihin pistää hänet. Vastaavissa tapauksissa lääkäri joskus leimaa käyttäytymisen psykiatriseksi häiriöksi ja määrää “aguagaten” käytön (slangi-nimitys Modecatelle, suonensisäiselle, pitkäkestoiselle – viikkoja kestävälle – antipsykoottiselle lääkkeelle, jolla on tehokas rauhoittava vaikutus ja joka on voimakkain tähän luokkaan kuuluva aine). Tämä johtaa useimmissa tapauksissa kuolaamiseen.

Kuolema yliannostuksen seurauksena. Vanki oli tutkittu muutamaa päivää aikaisemmin, hän oli kärsinyt virtsaputkentulehduksesta. Kyseisenä yönä hän oli valittanut vartijalle ettei kyennyt nukkumaan (selliosastoilla kuumuus on sietämätön). Vangeilla joilla on “peculio” – joka on vangeille tarkoitettu pankkitili, jolla on omat säädöksensä, joista vastuussa on, tietenkin, Banco Santander – ostavat tuulettimia. Joskus heidän on vain kestettävä se. Kaikissa selleissä on ilmastointilaite, mutta se ei ole koskaan päällä – tiedäthän, päästöjen vähentämiseksi ja kulujen leikkaamiseksi, jotta he voivat palkata lisää “kuntouttamishenkilökuntaa.” Hän oli myös sanonut lisänneensä lääkityksensä määrää (vankilaan saapuessa on tavallista tarjota vangille rauhoittavia – Trankimazin, Lexatin, Tranxilium, Rivotril, Valium, Sedotime, Noctamid, Dormicum – ovat normikamaa “sopeutumisongelmien” voittamisessa. Niitä määrätään yleensä koko tuomion ajaksi, oli se tarpeen tai ei). Vartija sanoi kuullensa vangin kuorsaavan kello 7.00 aamulla. Todellisuudessa hän oli kuullut vangin kuolinkouristukset, jotka vaimenivat kunnes hän menehtyi. Kello kahdeksaan mennessä, kun lääkäri kutsuttiin paikalle koska vanki ei ollut ilmestynyt nimenhuutoon, hänen ruumiinsa oli jo jäykistynyt, kietoutuneena peitteisiin ja kuin tulessa. Kuumemittari ei kyennyt mittamaan ruumiin lämpötilaa, joka tarkoittaa että sen täytyi olla yli 43ºC. Kolmetoista on jo kuollut tänä vuonna. Liikaa kuumuutta, liikaa kuumuutta “chaboloissa”. Liian paljon vankilaa.

Kaikki kohtelivat minua hyvin siellä. Lääkärit, vangit ja lähes kaikki vartijat. Toivon voivani tulostaa tämän artikkelin ja lähettää sen vangeille jotka tunnen. He opettivat minulle paljon, niin paljon että joskus epäilin heidän edes kärsivän, johuten heidän vitseistään, tarinoistaan ja iloisista luonteista. Ihmiset ovat uskomattomia, niin kykeneviä sopeutumaan järjettömiin tilanteisiin, että joskus vaikuttaa etteivät he kärsisi. Mutta se ei ole totta. He kärsivät. He kärsivät, itkevät, sairastuvat ja tuntevat. Ja he purevat rystysiään estääkseen rikkomasta kämmenluutaan. Ja he menettävät elämänsä, kuten kaikki jotka on lukittu vankilaan. Elämä pakenee kaltereiden välistä. He istuvat ja odottavat, toisella puolen liukuovea, jonka läpi minä voin kulkea mutta he eivät. Yksi vitun ovi. Vain ovi. He ovat kurinalaisia, heidän mielensä tottuu armeijan ja lukion kaltaiseen kuriin jotta he eivät kuolisi, jotta he eivät vain sulkeutuisi ja päätyisi henkiseksi raajarikoksi, kuten niin moni tässä mustassa aukossa. Ja he täyttävät mielensä yhdentekevillä asioilla, syventyneenä työhönsä pyykkituvalla tai pelaamassa pokeria savukkeilla (todellinen etuoikeus paikassa jossa he ovat), jotta he eivät sekoaisi täysin. Ja he pyrkivät pitämään yllä suhteita ulkomaailmaan, peläten että ne eivät tule kestämään ikuisesti. Kyllä, ihmiset ovat uskomattomia, ja he tulevat pysymään lukittuina. He ovat niitä jotka järjestelmä ja yhteiskunta nimeää vangeiksi. Murhaajat, teurastajat, hyväksikäyttäjät, varkaat, irtolaiset, diilerit. Nämä nimet asettavat hinnan heidän elämilleen, heidän loppuelämilleen. Rikollisia? Minä voisin haastaa tuon nimityksen (kysykää vaikka Focaultilta). Voin vain vahvistaa sen minkä olen itselleni todistanut: He ovat ihmisiä. He voisivat olla serkkuni, veljeni, setäni, isäni. He voisivat olla minä. He voisivat olla kuka tahansa lapsuudenystävistäni. He voisivat olla pahin viholliseni. Ei sen parempia tai pahempia kuin kukaan muukaan. Rangaistu. Saalistettu. Vangittu.

Mutta opin vielä tekemään dynamiittia. He opettivat jo minulle reseptin mustalle ruudille.

Kaikkia auktoriteetteja vastaan.

Solidaarisuus, itsehallinto ja toiminta. Kuolema valtiolle, eläköön anarkia.

Pitäkää huoli itsestänne, alas vankiloiden muurit!

Andalusian maaperällä, aikaisin aamulla elokuun 13. 2010

Espanjan Robin Hood – Amadeu Casellas

amadeux

(Julkaistu syksyllä 2009 takku.net sivustolla kahdessa osassa)

Tämä artikkeli on kooste Amadeu Casellasin antamista harvoista haastatteluista sekä muista artikkeleista, joita miehestä on kirjoitettu. Yritän parhaani mukaan tarjota suomea puhuville tovereille edes jonkinlaisen kuvan siitä, millaisia vaiheita Casellasin mielenkiintoiseen elämään on mahtunut. Omasta aikataulustani johtuen toimitan artikkelin kahdessa osassa. Tässä ensimmäisessä käydään nopeasti läpi 70-80 lukujen tapahtumia ja seuraavassa käsitellään lähinnä Amadeun vankiloissa viettämää aikaa.

Vuonna 1973 Amadeu löysi anarkismin työskennellessään tehtaassa vain 14-vuotiaana. “Näin itse työnantajien ja työläisten välisen epätasa-arvon. Tunsin joitain ihmisiä CNT:stä ja aloin jakaa lentolehtisiä ihmisille. Pidin moottoripyöräni satulalaukussa lentolehtisiä sekä tiedotteita radikaalien ryhmien tapaamisista.”
Amadeu tuli vakuuttuneeksi aseellisen taistelun välttämättömyydestä, mutta uskoi, että pelkästään aseilla ei saavuteta mitään. Tarvittiin myös materiaalia kansan sivistämiseksi ja vallankumouksellisen ajattelun herättämiseksi.

Vuonna 1976 Amadeu ryösti ensimmäisen pankkinsa (Banco Mercantil de Manresa). “Se oli miltei ensimmäinen rikokseni, joten olin erittäin hermostunut. Mutta lopulta kaikki meni hyvin, paikallinen poliisi ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja saatoimme juosta ulos pankista huputettuina ja aseet kädessä.” Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana Amadeu otti osaa jopa yli viidenkymmenen pankin ryöstämiseen. “Otimme takaisin sen, minkä pankit olivat meiltä vieneet. En kadu hetkeäkään, ainoastaan sitä, ettemme vieneet heiltä enempää.” Ryöstöjen saalis oli kaksi miljoonaa pesetaa.
Toinen miljoonista lahjoitettiin anarkisti-liikkeelle ja toinen kanavoitiin anonyymeina lahjoituksina taloudellisissa vaikeuksissa oleville perheille. Tämän seurauksena lehdistö alkoi nimittää häntä “Espanjan Robin Hoodiksi”, kun taas poliisi alkoi käyttää hänestä nimitystä “Dandy” eli keikari, johtuen hänen tyylikkäistä vaatteista ja siitä, että Amadeu jakoi pankissa työskenneille vartijoille jopa viisi tuhatta pesetaa korvauksena heille aiheuttamastaan pelosta.
“Pidimme hauskaa ja elimme hyvin. Minun työni oli suunnitella ryöstöt ja olin myös vastuussa aseiden jemmaamisesta ja kunnossa pitämisestä.” Heillä oli pistooleja, kiväärejä ja rutkasti ammuksia, jotka kaikki oli hankittu “mustasta pörssistä”

He saivat apua myös Terra Lliure-järjestoltä (aseistettu Katalonian itsenäisyyttä ajanut järjestö toimi vuosina 1978-1995) sekä GRAPO:lta (Grupos de Resistencia Antifascista Primero de Octubre, marxilais-leninistinen aseistettu järjestö 1975-2007). He jakoivat Terra Lliuren näkemyksen Katalonian itsenäisyydestä sekä tukivat republikaanista Espanjaa (tällä yleensä viitataan 30-luvun republikaanien libertaarisiin näkemyksiin. Suom.huom). GRAPO:n kanssa he jakoivat näkemyksen taistelusta kapitalistista järjestelmää vastaan. Heillä oli myös ystäviä ETA:ssa mutta he näkivät baskien taistelun muuttuneen yhä absurdimmaksi, eivätkä nähneet loppua konfliktille.

Vuoden 1979 malli

Vuonna 1979 Espanjan valtio otti kovan linjan poliittisten “ääri-ryhmien” osalta. “He halusivat tehdä vankiloista poliittisten vankien gallerian,” sanoo Amadeu.”Osastolla kaksi, vasemmistolaiset poliittiset vangit! Kontakteja CNT:hen ETA:an ja Terra Lliureen, he muodostivat yhden ryppään. Ja viimeisellä osastolla vangit Guerrilleros de Cristo Rey:sta (äärioikeistolainen ryhmä, joka tappoi kymmeniä vasemmistossa toimineita ihmisiä noin vuosien 1975-1981 välisenä aikana) ja muista oikeistoryhmistä!”

Amadeun onnistui pakoilla kolmen vuoden ajan, aina vuoteen 1981, jolloin hän kuitenkin päätti palata ryöstöpuuhiin. “Päätin tehdä paluun, koska uskoin entistä vahvemmin aseelliseen taisteluun.” Poliisi oli kuitenkin perillä Amadeun liikkeistä, pidätti hänet ja tuomitsi kahdeksaksi vuodeksi vankilaan. Ei mennyt kauaa, kun hän aloitti ensimmäisen nälkälakkonsa. Vuosi oli 1982 ja PSOE (Partido Socialista Obrero Español) oli juuri saavuttanut voiton vaaleissa. “Meitä oli 2000 vankia nälkälakossa, koska halusimme saavuttaa edes jonkinlaiset ihmisoikeudet.” Tämän taistelun surkea lopputulos oli omiaan radikalisoimaan Amadeuta entisestään, ja kun hän lopulta vapautui vankilasta vuonna 1985, oli hän enstistä vakuuttuneempi aseellisen taistelun välttämättömyydestä. “Olin ottanut mukaani vankilasta paljon vihaa ja turhautuneisuutta.”

Vankilat Ja Byrokratia

Amadeun turhautuneisuus johtui tällöin vankilajärjestelmän sisällä työskentelevien virkamiesten välinpitämättömyydestä, ja hänen itsensä kohdalla, joutumisesta takaisin vankilaan vuonna 1986 suorittamaan 30 vuoden tuomiota. Amadeun oli vaikea uskoa vapautuvansa enää koskaan, joten hän alkoi pidentää nälkälakkojaan, yksi niistä kesti 74 päivää. “Vankilaviranomaiset ovat sairaita ihmisiä – sanon tämän elettyäni heidän kanssaan 25 vuotta – eivät kaikki, mutta todella monet heistä. Voit käydä psykiatrilla vain, jos varmistat etteivät sinulle määrätyt työt viivästy. Heillä on paljon valtaa, eikä kukaan uskalla tehdä heistä rikosilmoitusta. Heidän roolinsa psykopaattien luomisessa vankiloiden sisällä on valtava. On selvää, että monet toverit eivät usko vankien oikeuksiin, eivätkä omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siksi meillä on edessämme pitkä taistelu. Ensimmäiseksi meidän on tehtävä kantamme selväksi byrokraateille ja toiseksi suojella toivonsa menettäneitä tovereita, samalla kenties tartuttaen heihin uskon yksilön kykyyn vaikuttaa asioihin. On monia virkamiehiä, jotka nauttivat ihmisten rankaisemisesta,” Amadeu vakuuttaa. “Ja monet myös tukevat kuolemanrangaistusta sekä ihailevat amerikkalaista vankilajärjestelmää. Näitä ihmisiä löytyy Quatre Caminsista, Can Briansista, la Modelosta ja Lleidasta.”

protestaamadeu

Osa 2:
Casellas on elämänsä aikana ehtinyt istua kaikissa Katalonian vankiloissa. Yhteensä hän on istunut 26:ssa eri vankilassa. Katalonian vankiloista pahimmaksi hän nimeää Can Briansin vankilan Barcelonan ulkopuolella. “Siellä näin eniten kidutusta,” Amadeu sanoo, mutta lisää että fyysinen kidutus on vähentynyt. “80-luku oli raakaa aikaa. Näin vartijoiden ottavan osaa seksuaalisiin orgioihin, joissa he nöyryyttivät vankeja, hakkasivat heidät ja jättivät heidät kuolemaan. Nykyään pahoinpitelyt eivät ole yhtä yleisiä, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö psykologinen kidutus olisi lisääntynyt.

Casellas on elämänsä aikana ehtinyt istua kaikissa Katalonian vankiloissa. Yhteensä hän on istunut 26:ssa eri vankilassa. Katalonian vankiloista pahimmaksi hän nimeää Can Briansin vankilan Barcelonan ulkopuolella. “Siellä näin eniten kidutusta,” Amadeu sanoo, mutta lisää että fyysinen kidutus on vähentynyt. “80-luku oli raakaa aikaa. Näin vartijoiden ottavan osaa seksuaalisiin orgioihin, joissa he nöyryyttivät vankeja, hakkasivat heidät ja jättivät heidät kuolemaan. Nykyään pahoinpitelyt eivät ole yhtä yleisiä, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö psykologinen kidutus olisi lisääntynyt. Postisi katoavat, oikeutesi puhelimeen evätään ja vieraille kerrotaan sinun sairastuneen, eikä sinua voida päästää ulos osastolta. Ja asioiden käsittelyä hidastaa aina pohjaton byrokratia! Jos kyseenalaistat asioita, sinut voidaan myös pistää selliin ihmisten kanssa, joiden kanssa sinulla tulee olemaan ongelmia. Sitten sinut yksinkertaisesti eristetään.”
Can Brians oli Amadeun osoite heinäkuun 11. 2002 lähtien tasan vuoden ajan. “Se oli epäoikeudenmukaista aikaa. Minut pistettiin sinne, koska he eivät halunneet minun pääsevän vankilan pihalle. He eivät halunneet minun puhuvan muille vangeille ja kyselevän miksi he hyväksyivät nykyisen tilanteen. Tein tilanteesta virallisen valituksen, joka lähetettiin Barcelonaan, mutta sai n odotella vastausta koko vuoden ajan eristyssellissä.”
Eristyksessä hänellä oli oikeus viiteen kirjaan, korvalappustereoihin, kahteen piirrustuslehtiöön, kenkiin ja kahdeksan minuutin ulkoiluun kerran kahdessa viikossa. “Kaikki eivät kestä tätä ja tekevät usein itsemurhan.”

Jotkut yrittävät jaksaa huumeiden avulla. Katalonian vankiloissa kaikkea on saatavilla. Voit ostaa kaikkea matkapuhelimesta heroiiniannokseen, viskipullo maksaa noin 90 euroa. Huumeita käytetään niin selleissä kuin vankilan pihallakin. “Huumeet ovat täysin hyväksyttyjä,” Amadeu vahvistaa. “Porrot (spliffit) palavat aina pihalla. Vartijat eivät puutu asiaan. Paikassa jossa on tuhansia vankeja, heitä on helpompi valvoa jos he ovat huumattuna. Tappeluita ja mellakoita on vähemmän. Marijuana rentouttaa, mutta tarjolla on myös laillinen huume, jonka vaikutukset ovat aivan toista luokkaa. Metadonia jaetaan vankiloissa heroiiniriippuvaisille, mutta annosta kasvatetaan siihen pisteeseen asti, että vangista ei jää jäljelle kuin zombi. Kenelläkään ei tunnu olevan ongelmaa sen kanssa, että vankilaviranomaiset saavat huumata vankeja.” Casellas uskoo että tämä kaikki tehdään yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa, jotka vääristelevät vankiloita koskevien tutkimusten tuloksia leimaten miltei kaikki vangit huumeidenkäyttäjiksi.

Amadeu ei ole koskaan kokeillut huumeita. Hän tyytyy korvalappustereoihinsa. “Ne ovat todella tarpeen vankilassa. Sinulla ei juurikaan yksityisyyttä kun asut 10:n neliömetrin sellissä kuuden ihmisen kanssa ja sinulla on vain pönttö ja lavuaari.”
Amadeu Casellasin maine tunnetaan vankiloissa ympäri Kataloniaa. Gironan vankilan johtaja Jordi Solé ja vankilapalveluista vastaava PP:n (Partido Popular, konservatiivinen oikeistopuolue) jäsen Miguel Ángel Fuentes tuntevat myös itse miehen maineen takana. Jotkut heidän entisistä alaisistaan ovat myöhemmin puhuneet Amadeun puolesta. “Hänellä on todella kova maine,” sanoo entinen vartija. “Hän on yksi eniten tämän vankilahallinnon takia kärsinyt ihminen,” vahvistaa yksi Fuentesin entisistä konsulteista. He todistivat Amadeun viimeisintä nälkälakkoa. “Hänet oli määrä vapauttaa kuun lopussa vuoden kestäneen hyvän käytöksen takia. Lisäksi Espanjan laki edellyttää, että tuomiot käsitellään kuuden kuukauden välein.” Kun vastausta Amadeun vaatimuksiin ei tullut aloitti hän jälleen yhden nälkälakon, joka kesti 100 päivää ja päättyi 23.10.2009. Hänen vapauttamisensa tulee tapahtumaan viimeistään 26.8.2011 jolloin tulee kuluneeksi 32 vuotta siitä, kun hän ensimmäisen kerran astui la Modelon vankilaan. Toivottavasti emme joudu odottamaan niin pitkään.

Barcelona, rakastettuni – Tarinoita “Tuliruusun” kaduilta (osa 6: 1975-1978)

modelo

“Saavuin Barcelonaan vuonna 1971, kun MIL perustettiin liittyäkseni Guerrilloihin. Sanotaan niistä ajoista nyt mitä tahansa, ne olivat ilon ja optimismin aikoja, täynnä innostusta ja elämää, riippumatta Francosta ja repressiosta. Ainoa asia mikä meillä oli, oli radikaali optimismimme ja halu muuttaa asioita”.

– Jean-Marc Rouillan (GARI, Action Directe)

“Kysymyksesi minulle on: onko oikein vuodattaa verta? Minä sanon että kysymys on paljon “pehmeämpi”: oliko silloin (70-luvulla) oikein vuodattaa verta?”

-Georges Minangoys (Action Directe)

Unohdettu ajanjakso Espanjassa – Taistelu vankiloiden sisällä.

Francon viimeisten vuosien aikana vankiloissa viruvat ihmiset elivät ilman minkäänlaisia oikeuksia. Kidutus ja kohtuuttoman pitkät ajat eristyksessä olivat arkipäivää, ruoka oli ällöttävää ja riittämätöntä, ainoa kontakti omaisten kanssa oli usein huudot kaltereiden välistä. Fasismin tukijat suojelivat raiskaajia vankiloiden sisällä, jotka puolestaan toimivat vasikoina ja kaikki työ oli periaatteessa orjatyötä.

Kun Franco viimein potkaisi tyhjää, alkoivat vaatimukset poliittisten vankien armahtamisesta. Fasistit näkivät tässä tilaisuuden pelastaa omiaan vankilatuomioilta sanomalla, että esimerkiksi poliisit, vanginvartijat ja sotilaat seurasivat vain käskyjä, eivätkä siten olleet vastuussa suorittamistaan ihmisoikeusrikkomuksista. Kirkko tietenkin jatkoi fasistien suojelua. Vasemmisto sen sijaan halusi toverinsa kaduille, jotkut olivat olleet vangittuina koko Francon diktatuurin ajan. Kuitenkin, molemmat osapuolet unohtivat yhden osapuolen: niin sanotut “tavalliset vangit”, joihin kuului laaja valikoima francolaisten mielivaltaisesti vangitsemia ihmisiä. Köyhät, seksuaalivähemmistöt ja taparikolliset tuomittiin kuin liukuhihnalta ja ihmisiä voitiin pitää vangittuina jopa viiden vuoden ajan ilman tuomiota. Seksuaalivähemmistöt kärsivät kenties eniten tästä, sillä heidät yksinkertaisesti “ siivottiin kaduilta” vankilaan, pois kunnon kansalaisten silmistä.

Jean-Marc Rouillan, Ranskassa syntynyt vallankumouksellinen saapui Barcelonaan 1971 ja vietti jälkeenpäin yli 20 vuotta espanjalaisissa ja ranskalaisissa vankiloissa. 1970-luvun lopussa hän vietti 7 vuotta täydessä eristyksessä, jonka jälkeen hänen täytyi opetella uudestaan puhumaan, sillä eristys oli vienyt häneltä kyvyn muodostaa lauseita.

“On täysin selvää että vuosien eristys jättää pysyviä vammoja, ainoa kysymys on millaisia. Kun itse pääsin ulos eristyksestä, en kyennyt enää puhumaan, en kyennyt ilmaisemaan itseäni. Kärsin tästä edelleen ja keskustelun käyminen on minulle haaste. Pitkiä rangaistuksia istuva vanki on kuin puunrunko lipumassa virran mukana. Voi vain miettiä onko edes elossa kun vapaus viimein koittaa. Jopa vapaudesta tulee tässä vaiheessa kuin kangastus, jotain mystistä.”

Vastauksena kammottaviin olosuhteisiin vankiloiden sisällä vangit päättivät organisoida itsensä. Anarkistien ja libertaarien tukemana, vangit perustivat COPEL:n (Coordinadora de presos españoles en lucha). COPEL syntyi vuonna 1976, epäonnistuneiden vankikapinoiden jälkeen Carabanchelin vankilassa Madridissa sekä eräässä vankisairaalassa, molemmissa vangit nousivat laitosten katoille vaatimaan “yleistä armahdusta”, joka koskisi kaikkia vankeja, jotka ollaan tuomittu epäselvissä olosuhteissa francismon aikana. Vastaus oli turpasauna ja eristyssellit. Tapaus kuitenkin sytytti kapinan liekin. COPEL:n vaatimukset kirjattiin virallisesti ylös Carabanchelin vankilassa saman vuoden lopussa: yleinen armahdus ja vankien olosuhteiden huomattava parantaminen. Noin 800 vankia oli tällöin COPEL:n jäsenenä.

carabanchel

Barcelonassa, La Modelon vankilassa GARI:n (Grupos de Acción Revolucionaria Internacionalista) jäsenet olivat muiden mukana luomassa itsehallintoa muurien sisään. La Modelossa noin kolmannes vangeista oli mukana COPEL:n toiminnassa.

“La Modelossa kaivoimme tunneleita ja pystyimme kulkemaan niitä pitkin. Meitä (COPEL:n jäseniä) oli miltei kaikilla osastoilla, joten hallitsimme periaatteessa koko vankilaa, se oli todellista itsehallintoa muurien sisällä. Tähän aikaan matonesit (sana jota käytetään niin palkatuista rikollisista linnassa, kuin huligaaneista joita palkataan häätämään squatteja. suom.huom) eivät hallinneet mitään. Raiskaukset loppuivat. Kaikki tiesivät että jos raiskaat jonkun, me rikomme luusi. Samoin hallitsimme ruoan jakelua ja keräsimme aina ruokaa niille vangeille, jotka eivät pystyneet maksamaan siitä. Noin kahdeksan kuukauden ajan elimme todellista solidaarisuuden aikaa. Tietysti, osa totteli meitä pelosta, koska he tiesivät riskit, mutta iso osa uskoi meidän ajatuksiin, se on tehtävä selväksi,” sanoi Andrés, yksi GARI:n jäsenistä vuonna 2004.

“Me sytytimme nuotioita vankilan pihalle ja mustalaiset soittivat kitaraa ja lauloivat! Se oli täysin mieletöntä!” Lisäsi Jacques Garcin.

Muurien ulkopuolella vankien omaiset perustivat AFAPE:n (Asociación de Familiares y Amigos de Presos) ja useita muita ryhmiä välittämään vankien viestit ulkomaailmaan. Myös muurien ulkopuolella elettiin optimismin aikoja ja tämä liikehdintä johtui vahvasta uskosta niin sanotun “siirtymävaiheen”synnyttämiin mahdollisuuksiin muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti, puhuttiin toisesta vallankumouksesta. Kuitenkin hajaannus anarkistien parissa oli kasvanut jo liian suureksi sitten sisällissodan ajoista ja CNT haikaili edelleen “vanhojen hyvien aikojen” perään, kun taas nuorison parissa “autonomiset pienryhmät” kasvattivat suosiotaan.

Tähän aikaan hallitus toimi erittäin keskitetysti ja kaikki vangit kulkivat Carabanchelin kautta. Tämä tarkoitti että jo järjestäytyneet vangit pystyivät puhumaan jokaiselle uudelle vangille COPEL:sta, perustamaan maanalaisen painokoneen kumisista kengänpohjista ja näin tekemään stencileitä joilla maalattiin iskulauseita kaikkien vankiloiden seiniin. Ryhmälle kirjoitettiin jopa oma laulu. Kun hallitukselle alkoi selvitä kuinka nopeasti COPEL kasvoi, se päätti vangita 40 oletettua johtajaa ja sulkea heidät Carabanchelin eristysosastolle. Tämä oli virhe ja teki COPEL:sta entistä vahvemman.

Kun vangit tunsivat, että tiedotustyö oli lopussa, oli aika ryhtyä toimeen. Yleiskokous päätti että 18. heinäkuuta Carabanchelissa aloitettaisiin mellakka, jotta osa tovereista voisi nousta rakennuksen katolle ja loppuosa protestiin ottavista vangeista viiltäisi verisuoniaan auki saadakseen siirron sairasosastolle tai aloittaisi nälkälakon. Suunnitelma oli niin yksityiskohtaisesti mietitty, että vangit jopa nousisivat juuri tietylle katolle, näin mahdollistaen valokuvien ottamisen protestin aikana. Tätä varten oltiin tehty banderolli, jossa luki “COPEL, ARMAHDUS, VAPAUS!”

Aamulla 18. heinäkuuta 1977 (tällä tietenkin muistutettiin päivästä, jona Franco aloitti vastavallankumouksensa) alkoi protesti, joka myöhemmin tultaisiin tuntemaan “Carabanchelin taisteluna”. Kahdeksan COPEL:n toveria kipusivat köyttä pitkin vankilan katolle, kaikilla samat vaatteet päällä: punaiset paidat ja mustat housut. He kantoivat valmistamaansa banderollia. Poseerattuaan hetken lehdistölle, alkoivat toverit huutaa iskulauseita muiden osastojen vangeille, jotka olivat vankilan pihalla. Täysin spontaanisti, alkoivat vangit joka puolella nousta osastojensa katoille. Pian 800 vankia yhtyi huutoon “Armahdus!” (amnistía) ja “COPEL!”. Toverit jotka olivat vankilan sisällä aloittivat oman protestinsa ja alkoivat viiltää verisuoniaan auki.

Vanki on viiltänyt sanan "copel" käsivarteensa

Vanki on viiltänyt sanan “copel” käsivarteensa

Protesti kesti neljä päivää, ilman ruokaa, jatkuvasti taistellen vartijoita vastaan, mutta “Armahdus” huudot eivät vaienneet. Kaikkialla Espanjassa ja jopa sen rajojen ulkopuolella nähtiin mielenosoituksia ja vankien vaatimuksista puhuttiin lehdissä. Neljäntenä päivänä, käyttäen hyväkseen vankien heikentynyttä kuntoa ja useiden ollessa loukkaantunut vartijoiden ampumista luodeista, saatiin mellakka kuriin ja alkoi brutaalit kostotoimet. Siirrot toisiin vankiloihin alkoivat ja kidutukset seurasivat. Näiden neljän päivän aikana mellakat ja mielenosoitukset olivat kuitenkin jo levinneet joka puolelle ja useat vankilat olivat yksinkertaisesti tuhottuja. Carabanchellin mellakoijia alettiin heti siirtää – kahdeksan ensimmäistä katolle kiivennyttä lähetettiin Penal de Cartagenan vankilaan, muita Burgosiin ja Ocañan vankilaan. Edelleen jatkuvat mellakat saivat kuitenkin useat ammattiliitot ja poliitikot yhtymään vaatimukseen yleisestä armahduksesta.

Valtion ja Vankeinhoitolaitoksen vastaus ei kuitenkaan ollut taipua vaatimuksiin. Se vastasi antamalla vartijoille vapaat kädet kidutuksen suhteen ja turvautui sorron politiikkaan. Vuoden 1977 lopulla huumeet ilmestyivät vankiloihin kuin taikasauvan heilautuksella. Vielä tänä päivänäkin kaikki tietävät, että tämä oli se hetki mikä aloitti edelleen jatkuvan strategian jossa huumeet sallitaan täysin vapaasti vankiloihin. Tämä on yksinkertainen tapa hallita kapinoivia vankeja. Tänä päivänä metadoni-hoitoa tarjotaan vankiloissa jopa ihmisille, jotka eivät koskaan ole huumeita kokeillutkaan. Hoitoon ilmoittautuminen ottaa päiviä pois tuomiosta.

COPEL:n tarina päättyi lyhyeen ja hallituksen aloittama repressio “Carabanchelin taistelun” jälkeen oli tehnyt tehtävänsä ja luonut pelkoa vankien pariin. Kun vielä vuoden 1978 maaliskuussa anarkistitoveri Agustin Rueda kidutettiin kuoliaaksi, oli COPEL:n tarina lopussa. Se oli kuitenkin tarjonnut harvinaisen näyn vankiloiden sisältä: vankien itsehallinnon ja solidaarisuuden.

Muut sarjan osat luettavissa takku.net osoitteessa!

Kapinallista historiaa – Katutaistelun perinne Chilen alueella

chi

Toimitan viimeinkin lupailemani tekstin, joka avaa taustoja Chilen alueella edelleen esiintyvään katutaistelujen perinteeseen, joka on tullut tutuksi jopa eurooppalaisille uutisia seuraaville, viimeistään vuosien 2011-2013 opiskelijamellakoiden myötä. Suoraan käännetyt osiot ovat tekstistä, joka on julkaistu fanzinenä “Toisella anarkistisen kirjallisuuden ja propagandan festivaalilla”, Chilessä ja myöhemmin rojoscuro.blogspot.com sivustolla ja se avaa hyvin aihetta.
Kuten Espanjassa, nähtiin myös Chilessä vuosien siirtymävaihe Augusto Pinochetin diktatuurista niin sanottuun demokratiaan, ja aivan kuten Espanjassakin, tarkkasilmäisimmät näkivät heti sen olevan vain savuverho uudelle “pääoman diktatuurille” tai “kovan käden kapitalismille”, jonka opit tuotiin niin kutsuttujen “Chicagon poikien” mukana Pohjois-Amerikan yliopistoista.
Samaan aikaan kehittyi etenkin yliopistojen sisällä radikaali ja usein horisontaalinen liike, joka hylkäsi marxilaiset käytännöt ja siirtyi kohti anarkismia ja joka oli valmis haastamaan “pacot” eli pelätyt chileläiset mellakkakytät suoraan yhteenottoon kaduilla.

Tämä teksti on osa Chilen alueen kapinallista historiaa. Hyljeksittyjen, sorrettujen, mutta ei ikinä lannistettujen historiaa.
-Juan Caradura

1990-luvulla alkoi muodostua yliopistokampuksilla, mutta ei tietenkään pelkästään niillä, useita kapitalismin vastaisia suuntauksia. Ne eivät olleet ainoita, mutta tämän tekstin tarkoitus on pelastaa pienen mutta aktiivisen ja taistelevan vähemmistön muistot ja taistelut, jotka saivat muotonsa yliopistojen tiloissa, ilon aikakautena, jolloin kaikki odottivat unelmaa, joka ei ikinä saapunut sekä kahden ensimmäisen hallinnon ajat, sotilasdiktatuurin kanssa tehtyjen sopimusten jälkeen: kuuluisa “siirtymävaihe”.

Kun puhumme pienestä vähemmistöstä, viittaamme ryhmiin, jotka agitoivat ja toteuttuivat “katutaisteluita” (lucha callejera), ne olivat väkivaltaisia ja kohdistuivat suoraan pacoja vastaan. Syntyi useita kirjainyhdistelmiä ja nimiä, joista olemme valinneet muutaman, jotka meidän mielestämme olivat oleellisimpia. Korostamme, että nämä ovat horisontaalisia ja autonomisia ryhmiä, joihin ulkopuoliset poliittiset voimat eivät vaikuttaneet.

La Punta, la Vanguardia ja Cordón Macul

“La Punta” oli yksi erittäin radikaali osa katutaisteluja Maculin ja Grecian alueella (risteys Santiago de Chilessä, jossa sijaitsee kolme yliopistoa, Universidad de Chile, Universidad Metropolitana de Ciencias ja UTEM. Suom.huom.). Heidän taustansa tuli Movimiento Juvenil Lautarolta, joka puolestaan oli Partido Mapun, tai MAPU-Lautaron nuorisoryhmä, jolla oli niin poliittinen kuin aseellinenkin osansa. La Punta agitoi jatkuvasti poliittisten vankien puolesta ja heidän “huputettujen” taistelijoiden ryhmät ottivat vakituisesti yhteen poliisivoimien kanssa, etenkin Pedagogian kampukselta, Unversidad de Chileltä. He vihasivat syvästi marxilaisia klikkejä ja Kommunistista Puoluetta ja monet heistä olivatkin myöhemmin perustamassa RAE:ta. Heidän nimensä kuultiin usein 1990-luvun barrikadeilla. Tietyt huputettujen ryhmät sytyttivät liekkeihin demokraattisen rauhallisen yhteiselon Pedegogiselta käsin, Universidad de Chileltä ja UTEM:lta. Ne olivat ryhmiä, jotka tapasivat vakituisesti, mutta epämuodollisesti ja koordinoivat erityisesti protesteja tärkeiksi muodostuneille päivämäärille, kuten 29. maaliskuuta (Die del Joven Combatiente), “Corpus Christin massamurha” (15.6.1987 poliisi tappoi 12 Frente Patriotico Manuel Rodriguezin (FPMR) taistelijaa) ja 11.9. Pinotchetin vallankaappauksen vuosipäivä. Viimeisin on muodostunut päivämääräksi, jonka vastaiset taistelut alkavat jo syyskuun alussa “salidas” tai “colas” – tyyppisillä mellakoilla (“salida” tarkoittaa uloskäyntiä ja “cola” jonoa ja nämä ovat mellakoita, jotka alkavat yliopistojen uloskäynneillä. Portit avataan ja ihmiset blokkaavat kadun ja hyökkäävät poliisia vastaan. Suom.huom). Usein mellakat jatkuvat vielä patrioottisten juhlien jälkeenkin.

RAE

RAE ( Resistencia Autónoma Estudiantil) syntyi vuonna 1993 ja sen riveihin virtasi tovereita, jotka näkivät itsensä niin marxilaisina kuin anarkisteina ja yksi sen ensimmäisistä kiistoista oli tulisiko ryhmän nimi allekirjoittaa ympyröidyllä R-kirjaimella vai ympyröidyllä A-kirjaimella. Ryhmä suunnitteli ja toteutti katuaktioita ympäri pääkaupunkia, mutta en keskittyivät jo mainittuihin Grecian ja Maculin risteykseen. Sen jäsenet myös pyrkivät levittämään hyökkäyksiä molotovin cocktailein aivan kaupungin sydämeen “Academia de Humanismo Cristianolta” käsin, joka tunnettiin myös nimellä “Locademia”, ja lokakuun 12. päivän marsseilla. RAE ei ilmaissut itseään vain kivin ja molotovein, vaan myös propagandan avulla (zinet, pamfletit, ja “lienzot”, aktiot joissa levitetään suuri määrä flyereita esimerkiksi heittämällä en ilmaan julkisilla paikoilla tai vaikka dumppaamalla niitä teiden silloilta alas, sekä semi-improvisoidut puheet mielenosoituksissa ja tapahtumissa “La Polla Recordsin” musiikin tahdissa). Tietenkin myös aiemmin mainitut katuaktiot levittivät omalla tavallaan propagandaa.
On tarpeen tehdä selväksi, kuten eräs pitkäaikainen toveri meille selvensi, että Vanguardian ja RAE:n sisällä oli myös tovereita, jotka (sen lisäksi, että omasivat hyvin “machoja” ja huliganistisia piirteitä) parin radikalismin täyttämän vuoden jälkeen, tuntuivat katoavan ja ilmeisesti olivat mukana enemmän adrenaliinin täyttämien kokemusten takia. Myöhemmin he etääntyivät poliittisesta ja vallankumouksellisesta diskurssista ja yliopistosta päästyään, päättivät alkaa “tehdä massia”, rikkoen täysin kapinallisen asenteensa. Ja tehdäksemme asian täysin selväksi, tämä on erittäin tyypilllistä, ei vain mainituissa ryhmissä.
Yksi huippu taisteluille olivat ensimmäiset viisi vuotta kyseiseltä vuosikymmeneltä sekä vuoden 1994 valtaukset Pedagogisella, Chilen yliopistolla ja UTEM:lla. UTEM:n vallatusta rakennuksesta ammuttiin kyttiä kohti tuliaseella ja haavoitettiin yhtä heistä. Vain hetken kuluttua tästä, GOPE:n (Grupo de Operaciones Policiales Especiales) virkapukuiset poliisit hyökkäsivät kampukselle, mutta kaikki paikalla olleet opiskelijat olivat jo kadonneet, kirjaimellisesti juoksujalkaa, eivätkä vain ne jotka laukaukset ampuivat. Mainitaksemme muita pieniä aktioita, emme voi olla muistuttamasta muista “kommando” tyyppisistä hyökkäyksistä kuten rehtori Marco Enriquez Ominamin auton polttaminen La Chilellä ja Pedagogisen rehtorin auton polttaminen.

La Federación Anarquista Libertaria (FAL)

Vuonna 1994 syntyi Federación Anarquista Libertaria, ei vain anarkistiryhmien ja yksilöiden vaikutuksesta, vaan jäseniä oli myös köyhien kaupunginosien (poblaciones) alueilta ja jotkut tulivat mukaan syndikalismin kautta. FAL pyrki tehokkaasti olemaan useiden antiautoritaaristen ryhmien federaatio, joka olikin yksi massiivisen anarkistisen vappumielenosoituksen järjestäjistä vuonna 1994 vallatun Pedagogisen sisällä sekä CUT:in aktioissa, tuoden esiin libertaarista ja radikaalia linjausta. Se kaatui kuitenkin sisäisten skenejen taisteluun, joissa osa painotti ensikädessä katutaistelua ja toiset olivat enemmän huolissaan muodollisen organisaation toimivuudesta sekä jonkinlaisen poliittisen hyväksynnän saavuttamisesta sen aikaisten anarkistiryhmien keskuudessa. He julkaisivat myös “El Estopin” lehteä.

La CRP (Coordinadora Revolucionaria del Pedagógico)

Coordinadora Revolucionaria del Pedagógico syntyi vuonna 1995 suuren kokouksen päätteeksi hylätyllä kasinolla, joka sijaitsi Pedagogisen alueella ja jonka rakennustyöt oltiin jo vuosia sitten lopetettu. Siihen tulvi niin antiautoritaarisia kommunisteja ja anarkisteja. Vaikka sen nimi viittasikin sen keskittyvän vain yhdelle kampukselle, se levittäytyi – kuten monet muut ajan katutaisteluryhmät – kaikille korkeakoulutuksen keskuksille, levittääkseen propagandaa ja taisteluita pacoja vastaan: Universidad de Chilelle, USACH:lle ja Arcisille. CRP oli kasassa pitkään, aina vuoteen 1999 asti. Sen nimi esiintyi usein ja sitä vastaan hyökättiin valtamedioissa, varsinkin toveri Claudia Lopezin traagisen kuoleman barrikadeilla jälkeen, 11 syyskuuta vuonna 1998.

chii

Muutamia fanzinejä

Kuten jo kerroimme, näiden katuaktioiden lisäksi vastarinta kaduilla ilmeni pamflettien ja tiedotteiden muodossa, ne kantoivat nimiä kuten “Guerra al Estado” (Sota valtiota vastaan), “Libertad a los presos politicos” (Vapaus poliittisille vangeille), “Muerte al Capital” (Kuolema pääomalle), “No Reforma” ym. Juuri nyt, haluamme keskittyä muutamaan kopioituun ja kädestä käteen levitettyyn fanzineen. 90-luvulla fanzinet laajasta aihepiiristä levisivät yliopistoissa, lyseoissa, köyhissä kaupunginosissa, konserteissa, alkuperäiskansojen festivaaleilla, mutta haluamme keskittyä muutamaan, jotka keskittyivät etenkin katutaistelujen levittämiseen. Yhdessä jo mainitun “El Estopin” lehden kanssa, on mainittava “El Francotirador” (tarkka-ampuja), jonka printtaaminen aloitettiin vuonna 1996 ja sen epäsäännöllinen julkaisu jatkui 12 numeron verran. Sen lisäksi, että se auttoi Claudia Lopezin muiston kunnioittamisessa ja haltuunottamisessa, se myös tarjosi informaatiota ja osoitti solidaarisuutensa “Cordoba 4:n” insurrektionalistisille anarkistivangeille (jouluussa 1996 Espanjassa tapahtui ryöstö ja kahden poliisin teloitus, josta pidätettiin neljä toveria Claudio Lavazza, Giovanni Barcia, Michele Pontolillo ja Giorgio Rodriguez).
Samoin anarkistijulkaisujen kehyksen sisältä on mainittava “Todos Moriremos” (Kaikki kuolemme), joka aiheutti väristyksiä kenties enemmän kuin yksikään muu julkaisu. Heti ilmestymisestään lähtien 2000-luvun alussa, se levitti satoja kopioita jokaisesta numerostaan ja se niitti mainetta avoimella kriittisyydellään leninistejä kohtaan ja muita vasemmistolaisuuden pyhiä lehmiä, tähän kuului myös “vallankumouksellinen vasemmisto” ja Kuuban valtio. Kuitenkin haluamme myös ottaa etäisyyttä sen artikkeliin 31 Insurrektionalistista Teesiä, joka oli haastattelu Kolektivo de Prisioneros Politicos Kamina Libren kanssa ja sen digitaaliseen julkaisuun kirjasta joka käsitteli La Brigada de Colera kollektiivia. Mitä tulee “Todos Moriremosin” negatiivisiin aspekteihin, emme voi olla mainitsematta sen useita hyökkäyksiä Kamina Libreä vastaan, jonka takana olivat puhtaat ennakkoluulot ja poliittiset näkemyserot.

Siirtymävaiheen vuosina keskeiseksi teemaksi nostettiin poliittisten vankien vapauttaminen. Tuettiin jokaista nälkälakkoa ja toimintapäiviä ottamalla yhteen poliisin kanssa, levitettiin propagndaa ja kirjoitettiin vangituille tovereille. Muistutamme, että jo 80-luvulta alkaen oltiin nähty, kuinka oppsitiossa olevat poliitikot lounastivat Pinochetin diktatuuria tukeneiden kanssa ja loivat sopimuksia siirtymävaiheen toteuttamiseksi ja läpi pakottamiseksi. Tämän takia monet poliittis-sotilaalliset ryhmät julistivat (sanoin ja aktioin) linjakseen aseellisen taistelun jatkamisen kapitalismia ja Valtion terrorismia vastaan. Puhumme nyt ryhmistä kuten Frente Patriótico Manuel Rodríguez (Autónomo),MAPU Lautaro, useat ryhmät MIR:n (Movimiento de Izquierda Revolucionaria) sisältä ja useat pienryhmät. Patricio Aylwinin ja Eduardo Frein (kaksi kristillisdemokraattista paskiaista, johtivat maata 1990-1994) alkoi ankara hyökkäys näitä ryhmiä vastaan, jossa aseina olivat salamurhat, kidutukset, soluttautumiset ja sadat poliittiset vangit demokratian vankileireillä. Näille tovereille solidaarisuus oli jatkuvaa mielenosoitusten ja katutaistelujen muodossa, tämä kaikki tapahtui myös ilman minkäännäköistä yhteistyötä etujoukkoryhmien sekä poliittisten oppostitiopuolueiden kanssa, jotka myös olivat aktiivisia näinä aikoina. Tähän aikaan useat vangit alkoivat kyseenalaistaa tiettyjen “johtajien” päätöksiä muurien ulkopuolella ja syntyi jo mainittu Kolectivo Kamina Libre, jonka diskurssi ja estetiikka kävi ilmeiseksi sen fanzineistä ja muista julkaisuista (Libelo, Konciencia Alerta, TIRO) ja jotka omalta osaltaan vaikuttivat useisiin punk-bändeihin ja muihin vähemmistössä oleviin ryhmiin, jotka taistelivat kaduilla 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.

1990-luvun lopussa Maculin ja Grecian kulmaan rakennutettiin yksi oksettavin kapitalismin ja kulutuskulttuurin symboli McDonald’s – ravintola. Tämä oli hyökkäysten kohteena muutamaan otteeseen näinä vuosina, aktioissa jotka suunniteltiin nimenomaan sitä vastaan “huputettujen” toimesta. Nämä hyökkäykset jatkuivat aina vuoteen 2004 asti ja niistä on kirjoittanut myös Jean-Marc Rouillan kirjassa “Odio las Mañanas” (Vihaan aamuja). Jotkut MAPU Lautaron ex-vallankumoukselliset itse asiassa tuomitsivat nämä iskut, jotka tapahtuivat erään nälkälakon aikana, kun taas toiset tuomitsivat kyseisten lakkolaisten neuvottelut valtion kanssa.

Muita ryhmiä ja hyökkäyksen muotoja

Suuntausten sisällä, jotka olemme jo maininneet, nousi myös ryhmiä jotka kyseenalaistivat ajoittain rituaalinomaiset protestit, jotka voitiin merkata kalenteriin jo ennalta sekä katutaisteluiden taktiikat, kuitenkaan milloinkaan hylkäämättä suoraa hyökkäystä ja vallankumouksellista väkivaltaa. Siksi muodostui useita anonyymeja ja suljettuja ryhmiä, jotka halusivat siirtyä uskaliaampiin iskuihin ja toteuttaa “teon propagandaa” (propaganda por el hecho), suojaten mahdollisimman hyvin henkilöllisyytensä ja opiskellen erilaisia hyökkäyksen tekniikoita. Tämä pohjasi ajatukseen, että valtion olisi vaikea todistaa heidän syyllisyyttään, vaikka he jäisivätkin kiinni. Tästä seurasi aalto, joka jatkui vuosina 96,97,98 ja 99 “salida” protestien muodossa Pedagogiselta käsin, Universidad de Chileltä ja Universidad de Concepciónilta sekä syyskuun 11:n demoissa, joissa kyseiset toverit käyttivät mustasta ruudista valmistettuja pommeja keskellä Santiagon päähautausmaata (joka on muodostunut perinteiseksi paikaksi katutaisteluille kyseisenä päivänä). Nämä toverit tuntuivat noudattavan kirjaimellisesti suosittua huutoa “ Miguelitos, barricadas, que comience la lucha armada” (jota on avattava suomeksi hieman: “miguelitos” tarkoittaa itse väsättyjä heittotähtiä, joita on tapana heitellä kyttiä kohti, tai käyttää puhkomaan renkaita autoista, eli koko lause: “heittotähtiä, barrikadeja, aseellinen taistelu on alkanut!”)

Emme voi jättää omistamatta muutamia rivejä rakkaan toverimme Claudia Lopezin muistolle, joka teloitettiin pacojen toimesta La Pincoyan barrikadeilla, syyskuun 11. vuonna 1998. Claudia oli yksi aktiivinen osallinen barrikadien ja katutaistelujen historiassa. Hän otti aktiivisesti osaa “El Francotirador” zinen julkaisuun, CRP:n toimintaan ja muiden pienryhmien. Hän oli aina yksi ensimmäisistä materiaalin tuottajista, kun katkaisimme katuja, järjestimme tapaamisia (joskus iloisia, joskus raivoisia), koordinoimme aktioita ja aina viimeisiä poistumaan savun täyttämiltä kaduilta. Kun hän saapui opiskelemaan Pedagogiselle, hän liittyi heti JJCC:n riveihin ja kirjoitti aktiivisesti vangeille sekä otti osaa kampuksensa valtaukseen vuonna 1994. Nopeasti hän radikalisoitui ja siirtyi kohti anarkismia, aina siihen asti, että hänen kaunis sydämensä muuttui kauttaaltaan mustaksi. Useita kertoja ryntäsimme yhdessä kaduille kohdataksemme kytät ja “punaiset” poliisit (kommunistien kansalaispoliisit, jotka pitävät järjestystä mielenosoituksissa). Emme ikinä unohda häntä! Emme myöskään ikinä unohda hänen hautajaisiaan, Mapuchejen spiraalitanssia, huutoja, flaijereita, hänen tovereidensa iskulauseita, hänen vanhempiensa ja sisartensa kunniakkuutta, taistelua kyttiä vastaan, silmästä silmään hautausmaalla, siitä kaikesta on jo 15 vuotta.

Nämä sanat omistamme rakkaudella ja kapinalla tovereillemme, jotka viruvat valtion vankiloissa, niille jotka kulkevat rikostoveruuden tiellä ja jotka keskittävät voimansa kohdatakseen tämän orjuuden järjestelmän. Jokainen aktio, jokainen barrikadi, jokainen kaunis kapinan osoitus synnyttää aina uusia taistelijoita!

Eläköön anarkia!