Caradura's Lounge If you ain't feelin' this I don't even know what's wrong with you!

Toimitan viimeinkin lupailemani tekstin, joka avaa taustoja Chilen alueella edelleen esiintyvään katutaistelujen perinteeseen, joka on tullut tutuksi jopa eurooppalaisille uutisia seuraaville, viimeistään vuosien 2011-2013 opiskelijamellakoiden myötä. Suoraan käännetyt osiot ovat tekstistä, joka on julkaistu fanzinenä “Toisella anarkistisen kirjallisuuden ja propagandan festivaalilla”, Chilessä ja myöhemmin rojoscuro.blogspot.com sivustolla ja se avaa hyvin aihetta.
Kuten Espanjassa, nähtiin myös Chilessä vuosien siirtymävaihe Augusto Pinochetin diktatuurista niin sanottuun demokratiaan, ja aivan kuten Espanjassakin, tarkkasilmäisimmät näkivät heti sen olevan vain savuverho uudelle “pääoman diktatuurille” tai “kovan käden kapitalismille”, jonka opit tuotiin niin kutsuttujen “Chicagon poikien” mukana Pohjois-Amerikan yliopistoista.
Samaan aikaan kehittyi etenkin yliopistojen sisällä radikaali ja usein horisontaalinen liike, joka hylkäsi marxilaiset käytännöt ja siirtyi kohti anarkismia ja joka oli valmis haastamaan “pacot” eli pelätyt chileläiset mellakkakytät suoraan yhteenottoon kaduilla.

Tämä teksti on osa Chilen alueen kapinallista historiaa. Hyljeksittyjen, sorrettujen, mutta ei ikinä lannistettujen historiaa.
-Juan Caradura

1990-luvulla alkoi muodostua yliopistokampuksilla, mutta ei tietenkään pelkästään niillä, useita kapitalismin vastaisia suuntauksia. Ne eivät olleet ainoita, mutta tämän tekstin tarkoitus on pelastaa pienen mutta aktiivisen ja taistelevan vähemmistön muistot ja taistelut, jotka saivat muotonsa yliopistojen tiloissa, ilon aikakautena, jolloin kaikki odottivat unelmaa, joka ei ikinä saapunut sekä kahden ensimmäisen hallinnon ajat, sotilasdiktatuurin kanssa tehtyjen sopimusten jälkeen: kuuluisa “siirtymävaihe”.

Kun puhumme pienestä vähemmistöstä, viittaamme ryhmiin, jotka agitoivat ja toteuttuivat “katutaisteluita” (lucha callejera), ne olivat väkivaltaisia ja kohdistuivat suoraan pacoja vastaan. Syntyi useita kirjainyhdistelmiä ja nimiä, joista olemme valinneet muutaman, jotka meidän mielestämme olivat oleellisimpia. Korostamme, että nämä ovat horisontaalisia ja autonomisia ryhmiä, joihin ulkopuoliset poliittiset voimat eivät vaikuttaneet.

La Punta, la Vanguardia ja Cordón Macul

“La Punta” oli yksi erittäin radikaali osa katutaisteluja Maculin ja Grecian alueella (risteys Santiago de Chilessä, jossa sijaitsee kolme yliopistoa, Universidad de Chile, Universidad Metropolitana de Ciencias ja UTEM. Suom.huom.). Heidän taustansa tuli Movimiento Juvenil Lautarolta, joka puolestaan oli Partido Mapun, tai MAPU-Lautaron nuorisoryhmä, jolla oli niin poliittinen kuin aseellinenkin osansa. La Punta agitoi jatkuvasti poliittisten vankien puolesta ja heidän “huputettujen” taistelijoiden ryhmät ottivat vakituisesti yhteen poliisivoimien kanssa, etenkin Pedagogian kampukselta, Unversidad de Chileltä. He vihasivat syvästi marxilaisia klikkejä ja Kommunistista Puoluetta ja monet heistä olivatkin myöhemmin perustamassa RAE:ta. Heidän nimensä kuultiin usein 1990-luvun barrikadeilla. Tietyt huputettujen ryhmät sytyttivät liekkeihin demokraattisen rauhallisen yhteiselon Pedegogiselta käsin, Universidad de Chileltä ja UTEM:lta. Ne olivat ryhmiä, jotka tapasivat vakituisesti, mutta epämuodollisesti ja koordinoivat erityisesti protesteja tärkeiksi muodostuneille päivämäärille, kuten 29. maaliskuuta (Die del Joven Combatiente), “Corpus Christin massamurha” (15.6.1987 poliisi tappoi 12 Frente Patriotico Manuel Rodriguezin (FPMR) taistelijaa) ja 11.9. Pinotchetin vallankaappauksen vuosipäivä. Viimeisin on muodostunut päivämääräksi, jonka vastaiset taistelut alkavat jo syyskuun alussa “salidas” tai “colas” – tyyppisillä mellakoilla (“salida” tarkoittaa uloskäyntiä ja “cola” jonoa ja nämä ovat mellakoita, jotka alkavat yliopistojen uloskäynneillä. Portit avataan ja ihmiset blokkaavat kadun ja hyökkäävät poliisia vastaan. Suom.huom). Usein mellakat jatkuvat vielä patrioottisten juhlien jälkeenkin.

RAE

RAE ( Resistencia Autónoma Estudiantil) syntyi vuonna 1993 ja sen riveihin virtasi tovereita, jotka näkivät itsensä niin marxilaisina kuin anarkisteina ja yksi sen ensimmäisistä kiistoista oli tulisiko ryhmän nimi allekirjoittaa ympyröidyllä R-kirjaimella vai ympyröidyllä A-kirjaimella. Ryhmä suunnitteli ja toteutti katuaktioita ympäri pääkaupunkia, mutta en keskittyivät jo mainittuihin Grecian ja Maculin risteykseen. Sen jäsenet myös pyrkivät levittämään hyökkäyksiä molotovin cocktailein aivan kaupungin sydämeen “Academia de Humanismo Cristianolta” käsin, joka tunnettiin myös nimellä “Locademia”, ja lokakuun 12. päivän marsseilla. RAE ei ilmaissut itseään vain kivin ja molotovein, vaan myös propagandan avulla (zinet, pamfletit, ja “lienzot”, aktiot joissa levitetään suuri määrä flyereita esimerkiksi heittämällä en ilmaan julkisilla paikoilla tai vaikka dumppaamalla niitä teiden silloilta alas, sekä semi-improvisoidut puheet mielenosoituksissa ja tapahtumissa “La Polla Recordsin” musiikin tahdissa). Tietenkin myös aiemmin mainitut katuaktiot levittivät omalla tavallaan propagandaa.
On tarpeen tehdä selväksi, kuten eräs pitkäaikainen toveri meille selvensi, että Vanguardian ja RAE:n sisällä oli myös tovereita, jotka (sen lisäksi, että omasivat hyvin “machoja” ja huliganistisia piirteitä) parin radikalismin täyttämän vuoden jälkeen, tuntuivat katoavan ja ilmeisesti olivat mukana enemmän adrenaliinin täyttämien kokemusten takia. Myöhemmin he etääntyivät poliittisesta ja vallankumouksellisesta diskurssista ja yliopistosta päästyään, päättivät alkaa “tehdä massia”, rikkoen täysin kapinallisen asenteensa. Ja tehdäksemme asian täysin selväksi, tämä on erittäin tyypilllistä, ei vain mainituissa ryhmissä.
Yksi huippu taisteluille olivat ensimmäiset viisi vuotta kyseiseltä vuosikymmeneltä sekä vuoden 1994 valtaukset Pedagogisella, Chilen yliopistolla ja UTEM:lla. UTEM:n vallatusta rakennuksesta ammuttiin kyttiä kohti tuliaseella ja haavoitettiin yhtä heistä. Vain hetken kuluttua tästä, GOPE:n (Grupo de Operaciones Policiales Especiales) virkapukuiset poliisit hyökkäsivät kampukselle, mutta kaikki paikalla olleet opiskelijat olivat jo kadonneet, kirjaimellisesti juoksujalkaa, eivätkä vain ne jotka laukaukset ampuivat. Mainitaksemme muita pieniä aktioita, emme voi olla muistuttamasta muista “kommando” tyyppisistä hyökkäyksistä kuten rehtori Marco Enriquez Ominamin auton polttaminen La Chilellä ja Pedagogisen rehtorin auton polttaminen.

La Federación Anarquista Libertaria (FAL)

Vuonna 1994 syntyi Federación Anarquista Libertaria, ei vain anarkistiryhmien ja yksilöiden vaikutuksesta, vaan jäseniä oli myös köyhien kaupunginosien (poblaciones) alueilta ja jotkut tulivat mukaan syndikalismin kautta. FAL pyrki tehokkaasti olemaan useiden antiautoritaaristen ryhmien federaatio, joka olikin yksi massiivisen anarkistisen vappumielenosoituksen järjestäjistä vuonna 1994 vallatun Pedagogisen sisällä sekä CUT:in aktioissa, tuoden esiin libertaarista ja radikaalia linjausta. Se kaatui kuitenkin sisäisten skenejen taisteluun, joissa osa painotti ensikädessä katutaistelua ja toiset olivat enemmän huolissaan muodollisen organisaation toimivuudesta sekä jonkinlaisen poliittisen hyväksynnän saavuttamisesta sen aikaisten anarkistiryhmien keskuudessa. He julkaisivat myös “El Estopin” lehteä.

La CRP (Coordinadora Revolucionaria del Pedagógico)

Coordinadora Revolucionaria del Pedagógico syntyi vuonna 1995 suuren kokouksen päätteeksi hylätyllä kasinolla, joka sijaitsi Pedagogisen alueella ja jonka rakennustyöt oltiin jo vuosia sitten lopetettu. Siihen tulvi niin antiautoritaarisia kommunisteja ja anarkisteja. Vaikka sen nimi viittasikin sen keskittyvän vain yhdelle kampukselle, se levittäytyi – kuten monet muut ajan katutaisteluryhmät – kaikille korkeakoulutuksen keskuksille, levittääkseen propagandaa ja taisteluita pacoja vastaan: Universidad de Chilelle, USACH:lle ja Arcisille. CRP oli kasassa pitkään, aina vuoteen 1999 asti. Sen nimi esiintyi usein ja sitä vastaan hyökättiin valtamedioissa, varsinkin toveri Claudia Lopezin traagisen kuoleman barrikadeilla jälkeen, 11 syyskuuta vuonna 1998.

Muutamia fanzinejä

Kuten jo kerroimme, näiden katuaktioiden lisäksi vastarinta kaduilla ilmeni pamflettien ja tiedotteiden muodossa, ne kantoivat nimiä kuten “Guerra al Estado” (Sota valtiota vastaan), “Libertad a los presos politicos” (Vapaus poliittisille vangeille), “Muerte al Capital” (Kuolema pääomalle), “No Reforma” ym. Juuri nyt, haluamme keskittyä muutamaan kopioituun ja kädestä käteen levitettyyn fanzineen. 90-luvulla fanzinet laajasta aihepiiristä levisivät yliopistoissa, lyseoissa, köyhissä kaupunginosissa, konserteissa, alkuperäiskansojen festivaaleilla, mutta haluamme keskittyä muutamaan, jotka keskittyivät etenkin katutaistelujen levittämiseen. Yhdessä jo mainitun “El Estopin” lehden kanssa, on mainittava “El Francotirador” (tarkka-ampuja), jonka printtaaminen aloitettiin vuonna 1996 ja sen epäsäännöllinen julkaisu jatkui 12 numeron verran. Sen lisäksi, että se auttoi Claudia Lopezin muiston kunnioittamisessa ja haltuunottamisessa, se myös tarjosi informaatiota ja osoitti solidaarisuutensa “Cordoba 4:n” insurrektionalistisille anarkistivangeille (jouluussa 1996 Espanjassa tapahtui ryöstö ja kahden poliisin teloitus, josta pidätettiin neljä toveria Claudio Lavazza, Giovanni Barcia, Michele Pontolillo ja Giorgio Rodriguez).
Samoin anarkistijulkaisujen kehyksen sisältä on mainittava “Todos Moriremos” (Kaikki kuolemme), joka aiheutti väristyksiä kenties enemmän kuin yksikään muu julkaisu. Heti ilmestymisestään lähtien 2000-luvun alussa, se levitti satoja kopioita jokaisesta numerostaan ja se niitti mainetta avoimella kriittisyydellään leninistejä kohtaan ja muita vasemmistolaisuuden pyhiä lehmiä, tähän kuului myös “vallankumouksellinen vasemmisto” ja Kuuban valtio. Kuitenkin haluamme myös ottaa etäisyyttä sen artikkeliin 31 Insurrektionalistista Teesiä, joka oli haastattelu Kolektivo de Prisioneros Politicos Kamina Libren kanssa ja sen digitaaliseen julkaisuun kirjasta joka käsitteli La Brigada de Colera kollektiivia. Mitä tulee “Todos Moriremosin” negatiivisiin aspekteihin, emme voi olla mainitsematta sen useita hyökkäyksiä Kamina Libreä vastaan, jonka takana olivat puhtaat ennakkoluulot ja poliittiset näkemyserot.

Siirtymävaiheen vuosina keskeiseksi teemaksi nostettiin poliittisten vankien vapauttaminen. Tuettiin jokaista nälkälakkoa ja toimintapäiviä ottamalla yhteen poliisin kanssa, levitettiin propagndaa ja kirjoitettiin vangituille tovereille. Muistutamme, että jo 80-luvulta alkaen oltiin nähty, kuinka oppsitiossa olevat poliitikot lounastivat Pinochetin diktatuuria tukeneiden kanssa ja loivat sopimuksia siirtymävaiheen toteuttamiseksi ja läpi pakottamiseksi. Tämän takia monet poliittis-sotilaalliset ryhmät julistivat (sanoin ja aktioin) linjakseen aseellisen taistelun jatkamisen kapitalismia ja Valtion terrorismia vastaan. Puhumme nyt ryhmistä kuten Frente Patriótico Manuel Rodríguez (Autónomo),MAPU Lautaro, useat ryhmät MIR:n (Movimiento de Izquierda Revolucionaria) sisältä ja useat pienryhmät. Patricio Aylwinin ja Eduardo Frein (kaksi kristillisdemokraattista paskiaista, johtivat maata 1990-1994) alkoi ankara hyökkäys näitä ryhmiä vastaan, jossa aseina olivat salamurhat, kidutukset, soluttautumiset ja sadat poliittiset vangit demokratian vankileireillä. Näille tovereille solidaarisuus oli jatkuvaa mielenosoitusten ja katutaistelujen muodossa, tämä kaikki tapahtui myös ilman minkäännäköistä yhteistyötä etujoukkoryhmien sekä poliittisten oppostitiopuolueiden kanssa, jotka myös olivat aktiivisia näinä aikoina. Tähän aikaan useat vangit alkoivat kyseenalaistaa tiettyjen “johtajien” päätöksiä muurien ulkopuolella ja syntyi jo mainittu Kolectivo Kamina Libre, jonka diskurssi ja estetiikka kävi ilmeiseksi sen fanzineistä ja muista julkaisuista (Libelo, Konciencia Alerta, TIRO) ja jotka omalta osaltaan vaikuttivat useisiin punk-bändeihin ja muihin vähemmistössä oleviin ryhmiin, jotka taistelivat kaduilla 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.

1990-luvun lopussa Maculin ja Grecian kulmaan rakennutettiin yksi oksettavin kapitalismin ja kulutuskulttuurin symboli McDonald’s – ravintola. Tämä oli hyökkäysten kohteena muutamaan otteeseen näinä vuosina, aktioissa jotka suunniteltiin nimenomaan sitä vastaan “huputettujen” toimesta. Nämä hyökkäykset jatkuivat aina vuoteen 2004 asti ja niistä on kirjoittanut myös Jean-Marc Rouillan kirjassa “Odio las Mañanas” (Vihaan aamuja). Jotkut MAPU Lautaron ex-vallankumoukselliset itse asiassa tuomitsivat nämä iskut, jotka tapahtuivat erään nälkälakon aikana, kun taas toiset tuomitsivat kyseisten lakkolaisten neuvottelut valtion kanssa.

Muita ryhmiä ja hyökkäyksen muotoja

Suuntausten sisällä, jotka olemme jo maininneet, nousi myös ryhmiä jotka kyseenalaistivat ajoittain rituaalinomaiset protestit, jotka voitiin merkata kalenteriin jo ennalta sekä katutaisteluiden taktiikat, kuitenkaan milloinkaan hylkäämättä suoraa hyökkäystä ja vallankumouksellista väkivaltaa. Siksi muodostui useita anonyymeja ja suljettuja ryhmiä, jotka halusivat siirtyä uskaliaampiin iskuihin ja toteuttaa “teon propagandaa” (propaganda por el hecho), suojaten mahdollisimman hyvin henkilöllisyytensä ja opiskellen erilaisia hyökkäyksen tekniikoita. Tämä pohjasi ajatukseen, että valtion olisi vaikea todistaa heidän syyllisyyttään, vaikka he jäisivätkin kiinni. Tästä seurasi aalto, joka jatkui vuosina 96,97,98 ja 99 “salida” protestien muodossa Pedagogiselta käsin, Universidad de Chileltä ja Universidad de Concepciónilta sekä syyskuun 11:n demoissa, joissa kyseiset toverit käyttivät mustasta ruudista valmistettuja pommeja keskellä Santiagon päähautausmaata (joka on muodostunut perinteiseksi paikaksi katutaisteluille kyseisenä päivänä). Nämä toverit tuntuivat noudattavan kirjaimellisesti suosittua huutoa “ Miguelitos, barricadas, que comience la lucha armada” (jota on avattava suomeksi hieman: “miguelitos” tarkoittaa itse väsättyjä heittotähtiä, joita on tapana heitellä kyttiä kohti, tai käyttää puhkomaan renkaita autoista, eli koko lause: “heittotähtiä, barrikadeja, aseellinen taistelu on alkanut!”)

Emme voi jättää omistamatta muutamia rivejä rakkaan toverimme Claudia Lopezin muistolle, joka teloitettiin pacojen toimesta La Pincoyan barrikadeilla, syyskuun 11. vuonna 1998. Claudia oli yksi aktiivinen osallinen barrikadien ja katutaistelujen historiassa. Hän otti aktiivisesti osaa “El Francotirador” zinen julkaisuun, CRP:n toimintaan ja muiden pienryhmien. Hän oli aina yksi ensimmäisistä materiaalin tuottajista, kun katkaisimme katuja, järjestimme tapaamisia (joskus iloisia, joskus raivoisia), koordinoimme aktioita ja aina viimeisiä poistumaan savun täyttämiltä kaduilta. Kun hän saapui opiskelemaan Pedagogiselle, hän liittyi heti JJCC:n riveihin ja kirjoitti aktiivisesti vangeille sekä otti osaa kampuksensa valtaukseen vuonna 1994. Nopeasti hän radikalisoitui ja siirtyi kohti anarkismia, aina siihen asti, että hänen kaunis sydämensä muuttui kauttaaltaan mustaksi. Useita kertoja ryntäsimme yhdessä kaduille kohdataksemme kytät ja “punaiset” poliisit (kommunistien kansalaispoliisit, jotka pitävät järjestystä mielenosoituksissa). Emme ikinä unohda häntä! Emme myöskään ikinä unohda hänen hautajaisiaan, Mapuchejen spiraalitanssia, huutoja, flaijereita, hänen tovereidensa iskulauseita, hänen vanhempiensa ja sisartensa kunniakkuutta, taistelua kyttiä vastaan, silmästä silmään hautausmaalla, siitä kaikesta on jo 15 vuotta.

Nämä sanat omistamme rakkaudella ja kapinalla tovereillemme, jotka viruvat valtion vankiloissa, niille jotka kulkevat rikostoveruuden tiellä ja jotka keskittävät voimansa kohdatakseen tämän orjuuden järjestelmän. Jokainen aktio, jokainen barrikadi, jokainen kaunis kapinan osoitus synnyttää aina uusia taistelijoita!

Eläköön anarkia!

Kannabiksen viihdekäyttöä ollaan laillistamassa ympäri maailmaa. Harva tietää että moni Euroopankin maa on kaikessa hiljaisuudessa laillistanut – tavalla tai toisella – myös viihdekäytön ja hypännyt suoraan “lääkekäyttö-kysymyksen” yli, joka edelleen jakaa mielipiteitä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja on monien mielestä vienyt keskustelua pois siltä tasolta, jolla sen tulisi olla eli sen täydellisessä laillistamisessa. Tietenkin valtion ja isojen yritysten rooli on ja tulee olemaan suurin ja tärkein kysymys koko laillistamisprosessissa ja esimerkiksi Philip Morris tupakkayhtiö on jo ilmaissut mielenkiintonsa myös kannabistuotteiden valmistamisessa. Tehdään pieni katsaus muutaman maan tilanteeseen kannabiskeskustelussa ja vilkaistaan kasvin historiaa. Varoitus! Tämä artikkeli on kirjoitettu erittäin pilvessä!

Espanjassa Andalusian paikallishallitus teki vuonna 2006 aloitteen niin sanottujen “Kannabis-klubien” (Englanniksi “Cannabis Consumers’ Club”) perustamisesta, joiden jäsenten tiedot arkistoitaisiin, mutta hommaa pyörittäisivät NGO:t ja paikallishallitus olisi vastuussa klubien valvonnasta. Esityksessä painotettiin sitä että vaikka ihmisten nimet rekisteriin lisättäisiin, poistaisi klubit kuitenkin pidemmällä aikavälillä ennakkoluuloja niiden asiakkaita kohtaan ja tietenkin kannabistuotteiden virallinen “hyväksyntä” hallitukselta muuttaisi pikkuhiljaa asenteita. Samalla kirjattaisiin ylös yksittäisten asiakkaiden ostamat määrät, jotta käytön keskiarvo voitaisiin laskea. Nämä klubit ovat ensiaskel, joka kuitenkin menee heti pidemmälle kuin monien maiden “lääkekannabis-keskustelut”, jotka mielestäni ovat myös hieman ärsyttäviä juuri siitä syystä, että kasvin lääketietelliset ja ravitsevat edut ollaan tunnettu jopa paljon pidempään kuin sen päihdyttävät vaikutukset. Jälkiä kannabiksesta valmistetuista voiteista ja muista lääkkeistä ollaan löydetty jopa 6000 vuoden takaa Kiinasta, jossa sen siemeniä käytettiin myös ruoan valmistuksessa ja hamppua vaatteiden valmistuksessa, kun taas (eräät) ensimmäiset päihdekäyttöön viittavat löydöt ovat Antiikin Kreikan Herodotoksen tarinoista Skyyteistä ja Egyptistä Faarao Tuthmosis III:n ajalta (1479–1425 eaa.). Ramses II:n muumiosta ja kymmenistä muista löydettiin jälkiä kannabiksen siitepölystä (pollen). Espanjassa hashista ollaan poltettu vähintään 700 – luvulta lähtien Maurien tuotua sen Iberian niemimaalle. Joka tapauksessa se että klubit ovat auki juuri kaikille kannabiksen käyttäjille – olipa se lääkkeksi ruokahalun puutteeseen, migreeniin tai South Park–maratoonia varten – on jo iso askel oikeaan suuntaan.

Barcelonassa on tällä hetkellä noin 200 klubia. Baskimaassa niitä on toiseksi eniten ja pelkästään Bilbaossa, joka on tunnettu “hitsauskaupunki”, on noin 80 klubia. Barcelonassa ollaan viimeisen vuoden aikana suljettu jopa kolmannes klubeista, mutta ne suljettiin käytännön syistä, kuten tarvittavan ilmastoinnin puuttumisen takia ym. Espanjassa sallittiin myös kotikasvatus, sillä huumekauppa ei rehota vain Espanjan alueella, vaan maa on myös tärkein reitti muualle Eurooppaan saapuville huumeille, etenkin kokaiinille. Kokaiinin käyttö Espanjassa on kolminkertaistunut vuosien 1996 – 2006 välillä. Hallitus sallii kolmen kannabiskasvin kasvattamisen per henkilö. Tämä on osoittautunut loistavaksi käytännöksi etenkin squattaajille, sillä vallatuissa taloissa asuu usein kymmenenkin ihmistä, jolloin kasvien määrä myös kasvaa nopeasti kymmeniin! Halutessaan voi siis tähdätä täyteen omaehtoisuuteen ja kasvattaa itse kasvinsa, puhumattakaan sen taloudellisista hyödyistä, sillä klubeilla hinnat grammaa kohti ovat noin 5 – 10 euroa ja “icelator” ja “bubble bag” hashikset, öljyt ym. nousevat jopa 30 euroon grammalta. Klubeihin liittyminen ei Espanjassa vaadi maan kansalaisuutta, joten “Marijuana-turismi” tulee varmasti auttamaan myös taistelussa talouskriisiä vastaan. Rasqueran kylä Kataloniassa maksoi jo velkansa kasvattamalla kannabista alueen klubeille ja on onnistunut nousemaan taloudellisesta ahdingosta.

Myös Belgiassa – joka on elänyt vuosikymmeniä naapurimaa Hollannin päihdepoliittisten kokeilujen rinnalla – ollaan viimeinkin virallisesti hyväksytty kannabistuotteet, jotka etenkin EU:n perustamisen jälkeen ovat kulkeneet rajan yli siihen tahtiin, ettei niiden pysäyttämiseen enää ole ollut resursseja. Belgia valitsi myös linjakseen klubien perustamisen ja ensimmäinen oli “Tire Ton Plant”, joka avattiin Brysseliin vuonna 2005, jolloin tehtiin ehdotus 3 gramman ja yhden kannabiskasvin sallimiseksi omaan käyttöön. Tätä seurasi vielä oikeusjuttuja, mutta 26.2.2010 Anversissa kumottiin klubin jäseniä vastaan annetut tuomiot.

Yhdysvalloissa laillistamisprosessi on täydessä käynnissä ja marraskuussa kolme uutta osavaltiota laillisti myös kannabiksen viihdekäytön, ne olivat Washington D.C, Alaska ja Oregon. Washingtonin osavaltio ja Colorado olivat jo laillistaneet viihdekäytön tämän vuoden alussa, kun taas kaikkien odottama Kalifornia on siirtänyt äänestyksen vähintään ensi vuodelle tai jopa 2016 vuoteen asti. Lääkekäyttö on jo sallittu Kaliforniassa, missä asukkaat ovat avoimesti uhmanneet pelkän lääkekäytön sallimista ja jopa paikallislehtien sivuilta voi löytää lääkäreiden ilmoituksia, jotka “erikoistuvat” lääkekannabikseen, toisin sanoen kirjoittavat reseptin kaikille jotka sen haluavat. Useat julkisuuden henkilöt ovat tukeneet prosessia ja jopa Barack Obama on ilmoittanut jättävänsä asian osavaltioiden päätettäväksi. Obama myös kertoi haastattelussa että “Olen polttanut ja, toisin kuin Bill Clinton, vedin myös henkeen koska, tiedäthän, niin siinä kuuluu tehdä”. Entinen presidentti Bill Clinton väitti aikoinaan, jäätyään kiinni polttamisesta collegessa, ottaneensa vain “poskareita”.

Historian varrella tunnettuja hiisailijoita ovat olleet mm. Victor Hugo, Alexander Dumas, Charles Baudelaire, Gerard de Nerval ja tohtori Jacques-Joseph Moreau, jotka kuuluivat kaikki vuoden 1844 paikkeilla avattuun “Club des Hashischins” klubiin Pariisissa. Nimi tarkoittaa “hashiksen syöjien klubi” – joka tähän aikaan oli erittäin elitistinen älykköjen kerho, jonka avulla haettiin lähinnä inspiraatiota kirjoittamiseen ja jauhettiin samalla politiikasta ja kulttuurista.
Vuonna 1821 Thomas de Quinceyn “Confessions of an english opium eater” ilmestyi Ranskassa ja sen käänsi Alfred de Musset, joka oopiumin lisäksi oli kiinnostunut myös hashiksesta.

Nykyään tunnettujen polttelijoiden lista alkaa olla jo liian pitkä, mutta tässä muutama Yhdysvaltojen laillistamisprosessiin osaa ottanut ja muita: Harrison Ford, Woody Harrelson, Dave Chappelle, Rosario Dawson, Ryan Gosling, Jack Nicholson, Morgan Freeman, Willie Nelson, Lindsay Lohan, Justin Timberlake, Reese Witherspoon, Cameron Diaz, Rihanna, Brad Pitt, Johnny Depp, Quentin Tarantino, Amy Poehler, Aubrey Plaza, Zach Galifianakis… Arnold Schwarzeneggerin tiedetään hiisailleen tasaisesti 80-luvulla äijän vielä bodatessa elääkseen. Philip Seymour Hoffman ja Robin Williams – kaksi loistavaa näyttelijää – polttelivat myös, mutta heidät vei hautaan heroiini ja muut “kuoleman huumeet”, kuten sanottiin aikoinaan esimerkiksi Mustien Panttereiden poliittisessa ohjelmassa. “Elämän huumeisiin” kuuluivat kannabis, psykedeeliset sienet, LSD ja peyote.

Koska olen pilvessä ja oletan ainakin suuren osan lukijoista olevan myös, jatkan tarinointia seuraavassa osassa, ettei lukeminen tuntuisi liian työläältä. Ensi kerralla katsomme miten tilanne kehittyy Ranskassa, jonne Pohjois-Afrikan siirtolaiset toivat hashista jo satoja vuosia sitten ja jatkamme hieman historian tarkastelua. Pohdimme myös enemmän valtion roolia tulevissa laillistamisprosesseissa. Siihen asti, pitäkää piiput kuumina!

“I do not only think that weed should be legalized, I think it should be mandatory. I am a hardliner.”
– Koomikko Bill Hicks

Kannabiksen ympärille on luonnollisesti syntynyt useita myyttejä ja legendoja vuosituhansien saatossa. Yksi näistä, joka on edelleen elossa, on legenda Hassan Bin Sabbahista (1050 – 1124) ja hänen Fedayeen (uskolliset) sotureista, joista myöhemmin alettiin käyttää nimitystä “Hashasheen” hashiksen syöjät. Väitetään että sanan “assassin” (salamurhaaja) juuret ovat juuri näissä tarinoissa sotureista, jotka legendan mukaan taistelivat isäntänsä puolesta hatsipäissään, tavoitteena paratiisi ja sylin täydeltä neitsyitä. Kuitenkin legendan takana tuntuu olevan paljon monimutkaisempi tarina.

Hassan Bin Sabbahin valtakunta sijaitsi nykyisen Iranin alueella Elburs-vuorilla. Bin Sabbah perusti oman armeijan taistellakseen Turkin Seldzukkeja vastaan. Sanotaan, että Alamutin linnoitukseen Bin Sabbah loi maanpäällisen paratiisin, jossa nuoret naiset viihdyttivät Fedayeeneja ja – legendan mukaan – hashis paloi jatkuvasti. Kuitenkin ajatus siitä, että hashista käytettäisiin rohkeutta antamaan taistelussa tuntuu melko kaukaa haetulta, sen vaikutus on suurelle osalle ihmisiä melko pitkälti päinvastainen. Itse epäilen että taisteluun lähtiessä ovat lääkkeet olleet jotain ihan muuta esim. alkoholi, oopiumi, psykedeelit tai niiden kaikkien yhdistelmä, mutta hashiksen käyttö Alamutin maanpäällisessä paratiisissa on todennäköisesti tapahtunut sotureiden palattua taistelusta ja nauttiessaan paratiisin iloista. Tulee myös muistaa että Alamutin linnoitus valloitettiin loppujen lopuksi ja – kuten aina – voittajat kirjoittivat historian. Näin ollen Hassan Bin Sabbahin tarinaa ollaan vuosien saatossa paisuteltu ja muuteltu.

BBC:n tuottama dokumentti muutaman vuoden takaa haastatteli Elburs-vuorten asukkaita ja kysyi heidän mielipidettään Bin Sabbahin legendasta. Heidän vastauksensa oli miltei aina sama. “Hassan Bin Sabbah oli uskonnollinen johtaja, mies johon kaikki luottivat, ei mikään hullu kiihkoilija!” Alueen asukkaiden mielestä neitsyet ja legenda maanpäällisestä paratiisista ovat kaikki olleet turkkilaisten keksintöjä. Kuitenkaan hashiksen käyttöä ja muiden “tajuntaa laajentavien” päihteiden käyttöä he eivät kieltäneet, ne kuuluvat edelleen esimerkiksi Sufilaisten rituaaleihin joiden avulla pyritään pääsemään lähemmäs Jumalaa. Vaikka Hassan Bin Sabbahin legenda ollaankin kyseenalaistettu useaan otteeseen, ovat nykyiset hashiksen polttajat ottaneet sen omakseen ja esimerkiksi Hollannissa voi ostaa “King Hassan” hashista, joka on nimetty miehen mukaan.

Ranskassa lait huumeita ja niiden salakuljettamista vastaan ovat olleet yksiä Euroopan rankimpia ja kannabiksen salakuljettamisesta ollaan langetettu 10 vuoden tuomioita ja kasvatuksesta jopa 30 vuoden. Hashis on kuitenkin ollut ranskalaisten kaupunkien kaduilla satoja vuosia, sen saavuttua Pohjois-Afrikkalaisten siirtolaisten mukana. Pohjois-Afrikkaan kannabis saapui 600-luvulla islamin leviämisen myötä ja esimerkiksi Marokon Berberit sanovat, että sen esitteli marokkolaisille profeetta Suleiman, joka “osasi puhua eläimille”. Vuoden 2014 alussa Ranskan hallitus teki ensimmäisen, hyvin pienen askeleen kohti laillistamista kun se laillisti Sativexin. Sativex on Briteissä valmistettava lääkekannabis-suihke, jolla hoidetaan erilaisia vaivoja lasten epilepsiasta MS-tautiin ja kipulääkkeenä syöpäpotilaille. Se on laillinen jo 17 Euroopan maassa.

Ranskan kovan linjan ovat nyt haastamassa samat “Cannabis Consumers’ Clubit” kuin Espanjassakin ja tänä vuonna myös Ranskassa ensimmäiset klubit avasivat ovensa, samalla periaatteella, paikallishallitusten valvomina. On mielenkiintoista nähdä mihin tämä johtaa Euroopan maissa, sillä Yhdysvalloissa juuri osavaltioiden ja keskushallinnon välit ovat olleet koetuksella laillistamisprosessin alettua. Esimerkiksi Kaliforniassa FBI:n agentit ovat ratsanneet lääkekannabista myyviä tiloja, vaikka ne ovatkin osavaltion päätöksien mukaan laillisia. Ranskan tai Espanjan kaltaisissa maissa voidaan hyvinkin nähdä samanlaisia tilanteita sillä näkemykset esimerkiksi kannabiksesta vaihtelevat huomattavasti eri alueilla. Barcelonan kaupunginhallitus oli ensimmäinen joka vastusti Partido Popularin ehdotusta klubien sulkemisesta osana suunniteltua rikoslain reformia ja ilmoitti hyvin selvästi ettei klubien sulkeminen ole enää vaihtoehto. Tämän jälkeen ehdotus haudattiin. Ranskassa kannabikseen liittyy edelleen vanhoja hyvin rasistisia ennakkoluuloja, mutta nuorison parissa sitä poltetaan kenties eniten koko EU:ssa ja vuonna 2010 13,400 000 ranskalaista sanoi polttaneensa kannabista. Päivittäisiä käyttäjiä epäillään olevan noin 1,400 000.

Ranskan ongelmana ovat osittain erittäin vanhentuneet ennakkoluulot kannabiksesta. Aina 1950-1960 luvuille asti oli hashiksen polttaminen lähinnä intellektuellien ja siirtolaisten juttu, vaikka sillä oli myös jonkun verran polttajia näiden ryhmien ulkopuolella, johtuen 1800-luvun lopun sotaretkistä Egyptiin, jossa useat sotilaat tutustuivat kasviin ja toivat hashista mukanaan kun kotiutuskäsky kävi. Sota oli syynä myös sen ilmestymiseen Ranskan kaduille 1950-luvulla, kun Vietnamista palaavat sotilaat hoivasivat sillä itseään kärsittyään nöyryyttävän tappion “Indokiinassa” ja koko maan huomatessa imperiumin alkaneen luhistua. 1960-luku toi kannabiksen kaikkialle ja sen esiinmarssi osaksi pop-kulttuuria oli niin voimakas, ettei se sen jälkeen ole enää kadonnut. Uusia kovia huumeita tulee ja menee, mutta kannabis pysyy. Sen tuhansien vuosien historia on vielä monille hämärän peitossa, mutta aina löytyy ihmisiä, jotka taistelevat pitääkseen sen hengissä. Ja jotka mielellään avaavat tuota historiaa piipullisen ääressä.

Stoners of the world unite!

“I’d always done a lot of sniffing glue as a kid. I was very interested in glue, and then I went to lager and speed, and I drifted into heroin because as a kid growing up everybody told me, ‘don’t smoke marijuana, it will kill you.”
-Irvine Welsh, kirjailija

Varoitus: Tämä artikkeli turmelee lapsesi ja sisältää siivotonta kieltä!

Vuonna 1987, Ice T:n albumista “Rhyme Pays” tuli ensimmäinen rap-levy, joka sai kanteensa “Parental Advisory” tarran, joka varoitti huolestuneita vanhempia sen mahdollisesti kyseenalaisesta viestistä ja “siivottomasta kielenkäytöstä”. Tarran takana oli Tipper Goren – Bill Clintonin aikaisen varapresidentin Al Goren puolison – johtama konservatiivinen hysteriakampanja, joka hyökkäsi niin rap, punk ja metallimusiikkia vastaan, joiden se näki turmelevan viatonta nuorisoa. Tästä huolimatta, tai juuri sen takia, albumista tuli suurmenestys ja se avasi tien esimerkiksi seuraavana vuonna ilmestyneelle NWA:n albumille “Straight Outta’ Compton”, jonka biisistä “Gangsta Gangsta” nokkelat valkoiset toimittajat keksivät ristiä tyylilajin “Gangsta rapiksi”. NWA:n jäsenet ristivät lajin “Reality rapiksi”, mutta valtamediat polttomerkkasivat halveksumansa musiikkilajin ja se jäi elämään historiankirjoihin, monen tuottajan myöhemmin ottaen siitä täyden hyödyn, tehdäkseen itselleen kottikärryllisen rahaa ja varmistaen, ettei rap palaisi sen aiempaan yhteiskunnalliseen muotoonsa.

Vuonna 1988 elokuvateattereihin saapui myös Dennis Hopperin ohjaama “Colors”, johon Ice T kirjoitti nimikkobiisin ja joka ei kaunistellut jenginuorten todellisuutta, vaan julisti “jengi on kaikkeni”. Tämä piti paikkansa tuhansien köyhien mustien ja latinonuorten kohdalla. Sen yksi säkeistö menee näin:

You don’t know me, fool
You disown me, cool

I don’t need your assistance, social persistance

Any problem I got I just put my fist in

My life is violent but violent is life

Peace is a dream, reality is a knife

My colors, my honour, my colors, my all

With my colors upon me one soldier stands tall

Tell me what have you left me, what have I got

Last night in cold blood my young brother got shot

My home got jacked

My mother’s on crack

My sister can’t work cause her arms show trax

Madness insanity live in profanity

Then some punk claimin’ they understandin’ me

Give me a break, what world do you live in

Death is my sect, guess my religion

Colors

Kun vuosikymmen vaihtui olivat rapin vahvat alueet täydessä kaaoksessa, etenkin Los Angelesin South Centralin alueella työttömyys oli 50%, crack vaani joka kulmalla ja monilla alueilla gentrifikaatio alkoi puskea kiinteistöjen hintoja ylös – täma tuli ilmi myös John Singletonin vuoden 1991 hittielokuvassa “Boyz n the Hood”, joka toi ensimmäistä kertaa ghettojen ongelmat todella suurten yleisöjen nähtäväksi, “Colorsin” jäädessä esimerkiksi Euroopassa melko pienen yleisön näkemäksi. Samoin elokuva nosti NWA:sta ponnistaneen rappari Ice Cuben megatähdeksi.

Vuosi 1992 oli jengiväkivallan ja murhatilastojen huippu. Pelkästään Los Angelesissa tehtiin 1077 murhaa ja mikä toi väkivallan kulttuurin vielä näkyvämmäksi, oli huhtikuun 29. päivä alkaneet mellakat, jotka johtuivat mustan autoilijan Rodney Kingin pahoinpidelleiden kyttien (Stacey Koon, Laurence Powell, Timothy Wind, Theodore Briseno ja Rolando Solano) vapauttamisesta syytteistä. Edellisenä vuonna tapahtunut pahoinpitely oli ensimmäinen videolle tallentunut poliisin rasistinen hyökkäys mustia vastaan ja se räjäytti rasistisen väkivallan koko maailman nähtäväksi. South Central näytteli jälleen kerran pääosaa urbaanin väkivallan näyttämönä, kun mustat, latinot ja jopa monet köyhät valkoiset julistivat sodan valtiolle. Mellakoiden päätyttyä 53 ihmistä oli kuollut, kahdeksan kuoli kyttien tappamina ja kaksi sotilaiden, jotka kutsuttiin apuun poliisin ollessa voimaton ihmisten raivon edessä. 2000 loukkantui, tuhojen hinta nousi johonkin 800 miljoonan ja miljardin välille. Noin 3600 tulipaloa sytytettiin ja 1100 rakennusta paloi tuhkaksi.

Vaikka mellakat keskittyivät mustien asuinalueille, noin puolet pidätetyistä oli latinotaustaisia, joten mistään rotumellakoista ei ollut kyse, kyseessä oli köyhien ja syrjittyjen kansanryhmien kapina. Tästä on todisteena myös se, että viikko tapahtumien jälkeen noin 30 000 aasialaista South Centralin asukasta marssi kaduilla vaatien loppua poliisiväkivallalle, ymmärtäen hyvin, että vaikka myös heidän yrityksensä oli kärsineet suuria vahinkoja, oli poliisi ja rakenteellinen rasismi syyllinen, eivät köyhät mellakoitsijat. Mitä tulee jengeihin, tämä herätti ihmiset etenkin Los Angelesissa katsomaan ympärilleen ja kaiken sen tuhon ja hävityksen keskellä, jengit päättivät lopettaa sotimisen ja julistaa tulitauon vuonna 1993. Tähän kuului niin “Crips” ja “Bloods” jengit sekä useita latinojengejä. Etenkin niin sanotut “Drive by” ampumiset – joissa avattiin tuli liikkuvasta autosta – olivat aiheuttaneet valtavat määrät sivullisten loukkaantumisia ja kuolemia viimeisten vuosien aikana.

Suoran jengiväkivallan lisäksi, esille oli noussut useita julkisuuden hahmoja, jotka olivat onnistuneet jättämään jengielämän taakseen, mutta jotka nostivat asian esiin useissa haastatteluissa. Yksi oli Brooklynin Brownsvillen kasvatti, historian nuorin nyrkkeilyn raskaan sarjan mestari Mike Tyson, joka voitti mestaruuden vuonna 1986. Tyson oli kasvanut ryöstelemällä vanhuksia, joita hän ensin esitti auttavansa ostosten kanssa ja sitten, ollessaan heidän asuintalojensa porraskäytävissä, lyönyt heitä nyrkillä ja vienyt heidän rahansa. Ei mikään hohdokas alku yhdelle historian lahjakkaimmista nyrkkeilijöistä. Tysonin taustaa katsomalla ei ollut yllättävää, että kun häntä tukeneet ihmiset katosivat hänen ympäriltään – tärkeimpänä isähähmon roolin ottanut valmentaja Cus D’Amato – Tyson lyöttäytyi yhteen toisen entisen jengiläisen Don Kingin kanssa, Kingin, jota Tyson ihaili, sillä hän oli tappanut ihmisen. Mikään ei ollut voimakkaampi näky 90-luvun alussa kuin Tyson kävelemässä kehään Public Enemyn “Welcome to the Terrordome” biisin soidessa taustalla, “Iron Mike” oli ghettojen kasvattien sankari kaikessa väkivaltaisuudessaan.

Toinen oli Snoop Doggy Dogg nimen ottanut Cordozar Broadus, entinen “Crips” jengin jäsen, joka vuonna 1992, nousi maineeseen nyt yli 35 000 000 kappaletta myyneellä “Chronic” albumilla. Jengitaustan taakse jättäminen ei kuitenkaan ollut helppoa ja elokuussa 1993 Snoop pidätettiin epäiltynä toisen jengiläisen Phillip Woldemariamin murhasta. Woldemariam oli lähestynyt Snoopin ja hänen henkivartijansa autoa ase kädessään ja henkivartija McKinley Lee oli ampunut tämän kuoliaaksi. Tunnettu asianajaja Johnnie Cochran otti Snoopin puolustettavakseen ja he voittivat lopulta tapauksen, mutta tapauksen käsittely kesti kolme vuotta. Hän kertoi kokemuksistaan biisissä “Murder was the case”.

90-luvun alusta sen puoliväliin asti gangsteri-kulttuuri oli kaikkialla ja teini-ikäisenä sitä ei voinut välttää. Hetken aikaa myös me halusimme olla Helsingin pahimmat paskiaiset – rullasimme alas katuja hörppien giniä ja appelsiinimehua, poltimme jointteja, duunasimme asuntomurtoja, maalasimme piissejä ja pudottelimme tukareita. Löysät “chinot” ja addun superstarit jaloissa. Oi, nuoruutta!

Onneksi 1990-luvun puolivälin jälkeen jengikulttuurin ja “Gangsta” rapin ihailu alkoi pikkuhiljaa vähentyä, johtuen myös paljolti useiden rap-ryhmien panoksesta jotka alkoivat aktiivisesti puhua sitä vastaan. Joitakin mainitakseni, näitä olivat mm. Gangstarr, Tribe Called Quest, Jeru the Damaja, De La Soul, Souls of Mischief, Afu Ra, Public Enemy, Mos Def, Digable Planets ja monet muut. Tapahtumat, jotka viimein pistivät lopun niin jengikulttuurin ihailulle kuin “Gangsta” rapille, olivat tietenkin Biggie Smallsin (maaliskuun 9. 1997) ja Tupac Shakurin (syyskuun 13. 1996) murhat. Tupacin äiti oli ollut mukana Mustien Panttereiden toiminnassa ja Tupacin älykkäät lyriikat olivat inspiroineet nuoria ympäri maailmaa, mutta hänen ei onnistunut päästä eroon jengikulttuurin jättämistä jäljistä ja hengasi jatkuvasti vaarallisessa seurassa. Jo kauan ennen hänen ampumistaan, joka tapahtui Las Vegasissa Mike Tysonin nyrkkeilymatsin jälkeen, oli tiedossa että hänen henkensä oli vaarassa, moni sanoo, että jopa Tupac tiesi sen olevan vain ajan kysymys.

Tupacissa yhdistyi taistelu joka ympäröi koko jengi-ilmiötä – hän oli erittäin älykäs ja halutessaan kirjoitti oivaltavia tekstejä naisten asemasta ja mustien nuorten tilanteesta ghetoissa ja Yhdysvalloissa, mutta häntä ympäröivä yhteiskunta tuntui vaikutuksellaan vetävän hänet tasolle, jolle moni halusi mustat nuoret vetää, väkivaltaisen raakalaisen tasolle, joka ei välittänyt kenestäkään ja joka tuhosi elämänsä jo pelkällä omalla toiminnallaan.

Dokumentissa “Beyond beats and rhymes” vuodelta 2006, haastattelija Byron Hurt esitti New Yorkin kaduilla räppääville nuorille kysymyksen: miksi nykyinen rap tuntuu niin usein vajoavan misogynistiselle, gangsta-kultturia ja rahaa ihannoivalle tasolle? Yksi nuorista alkaa vyöryttää erittäin tiedostavia riimejä ja sen jälkeen toteaa vain että: “sitä meiltä odotetaan. Luuletko että yksikään iso tuottaja maksaa meille yhteiskunnallisista sanoituksista? Valkoiset haluavat kuulla meidän räppäävän naisista, autoista ja rahasta, sillä silloin me emme ole uhka heille”.

Tämä mielestäni summaa myös kysymyksen jengikulttuurista. Valkoisille valtarakenteille on edullista esittää musta nuoriso verenhimoisena ja yksinkertaisena joukkiona, se auttaa meitä säilyttämään valta-asemamme ja pitämään vähemmistöt aisoissa. Siksi jengi-ilmiötä ei tulla koskaan täysin poistamaan, sillä se vaatisi valtarakenteiden poistamista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Not in our lifetime!

Remember kids – Crack rap is whack!

Viime päivien aikana ollaan jälleen ympäri maailmaa puhuttu jengiväkivallasta, johtuen uuden “Straight Outta Compton” elokuvan saapumisesta teattereihin. Niille, jotka ovat eläneet luolassa viimeiset vuosikymmenet, elokuva kertoo NWA (Niggaz Wit Attitudes) rap-ryhmän synnystä ja sen hajomisesta sisäisiin konflikteihin ja yhden jäsenen, Eazy-E:n kuolemaan, jonka aiheutti AIDS. Valkoisen keskiluokan “asiantuntijat” ovat jälleen suoltaneet ilmoille mitä rasistisimpia versioita jengiväkivallan synnystä ja syistä, ilman todellista syventymistä siihen, mikä jengit sai ilmestymään Yhdysvaltojen kaduille. Haluan tehdä heti selväksi, että itse kasvoin NWA:n parissa, mutta jo teini-ikäisinä painotimme aina asiasta tietämättömille, että me emme ihaile ilmiötä, jonka valkoinen lehdistö nopeasti nimesi “Gangsta rapiksi”, mutta me kunnioitamme sitä. Meille se edusti mustan “protestimusiikin” perinnettä, joka vain nostettiin uudelle tasolle. Ja kuten niin usein aikaisemmin, jengien väkivalta oli vain vastaus valkoisen kulttuurin väkivallalle.

 

Rap-musiikin historiaa tunteville on tietenkin yleistietoa, että rap oli ollut olemassa jo kauan ennen Gangsta rappiä ja se muodosti itse asiassa vain pienen osan kokonaiskuvasta, tosin sen ilmestyminen juuri keskellä “reaganismia”, lamaa ja kiinteistökaupan luomia ongelmia ghetoissa, nosti sen noin vuosikymmenen ajaksi hip-hop kulttuurin näkyvimmäksi osaksi. Samoin noin vuoden 1984 paikkeilla alkanut “crack – epidemia” nosti rikollisuuden aivan uudelle tasolle, kun tämä erittäin addiktoiva ja halpa huume iskeytyi kaduille ensin New Yorkissa ja pian koko maassa. Vuonna 1989 niin sanottu Kerryn komitea (The Kerry Committee) toi julkisuuteen tiedon, että monet konservatiiviset poliitikot, armeijan upseerit ja CIA:n agentit olivat tuoneet maahan valtavat määrät kokaiinia – usein käyttäen armeijan lentokoneita – pistääkseen lopun useissa ghetoissa muhivalle poliittiselle radikalismille, jota johtivat ennen kaikkea niin kutsutut “Black Power” ryhmät ja toisaalta taistellakseen kaikkialla näkemäänsä kommunismin uhkaa vastaan. Tämä koko tapahtumaketju tunnetaan paremmin nimellä “Iran-Contra skandaali”. On myös lisättävä, että crack-epidemia ei edes päässyt lehtien sivuille ennen kuin valkoinen keskiluokka alkoi käyttää sitä ja toi sen aiheuttamat ongelmat myös valkoisten esikaupunkialueiden kaduille.

Jengien historia Yhdysvalloissa on kuitenkin vielä paljon vanhempi. Itse asiassa täytyy palata aina aikaan jolloin Kalifornia, kuten miltei kolmasosa Yhdysvalloista, oli osa Meksikon valtiota. Niin sanottu “US Mexican war” vuosina 1846-1848 kaappasi suuria maa-alueita Yhdysvaltain haltuun. Kalifornian alueella asuvista meksikolaisista suurimmalla osalla ei tietenkään ollut varaa muuttaa alueelta, vaan he huomasivat olevansa uusien isäntien kengän alla, jotka kohtelivat heitä toisen luokan kansalaisina, eikä kunnioittanut heidän perinteitään. Syntyi ensimmäiset “ghetot” ja valkoisen väestön pikkuhiljaa alkaessa muuttaa nykyisen Los Angelesin alueelle, sen itäinen osa jäi laajalti latinoväestön asuttamaksi. Monet meksikolaista syntyperää olevat kutsuvat Kalifornian aluetta edelleen nimellä “Califas”, johon kuuluivat myös edelleen Meksikon puolella olevat alueet, kuten Baja California. Valkoinen väestö teki kaikkensa pitääkseen mustat ja latinot tietyillä alueilla ja perusti omia jengejään, jotka hyökkäsivät vähemmistöjen kimppuun heidän eksyessä väärille alueille – niiden nimet kertoivat tästä, yksi ensimmäisistä oli “The Spook Hunters”, spook-sanaa käytettiin halventamaan mustia. Näin ollen, ensimmäiset jengit olivat itse asiassa valkoisia, rasistisia huligaaniryhmiä, joihin verrattuna meksikolaisten organisoimat “clicat” (englanninkielen sanasta “cliques”) olivat miltei humaaneja, niiden painottaessa kommunalistisia näkökulmia ja vähemmistöjen oikeutta itsepuolustukseen. Aluksi niiden toiminta oli melkein verrattavissa naapurustotoimintaan, joka pyrki juuri estämään rasistiset hyökkäykset omilla alueillaan.

Toisen Maailmansodan aikaan 1940-luvulla tilanne alkoi jo kärjistyä sietämättömäksi Califasin latinoasukeille ja ensimmäiset aseistetut “clicat” alkoivat muodostua vastalauseena avoimelle rasismille, joka kohdistui etenkin sotateollisuudessa työskennelleisiin meksikolaisiin ja muihin kasvussa oleviin latinoryhmiin alueella. Myös musta vestö kasvoi noin puolella 1940-luvun Kaliforniassa, mutta ensimmäiset “clicat” olivat meksikolaisten organisoimia. Kaliforniaan sijoitetut merijalkaväen sotilaat katsoivat myös oikeudekseen raiskata meksikolaisia naisia ja Ku Klux Klan levitti lonkeronsa kasvussa olevaan Los Angelesin kaupunkiin. Tämä oli viimeinen pisara ja nuoret meksikolaiset alkoivat järjestäytyä ja aseistaa itseään. Ensimmäinen todellinen “jengi” The Mexican Mafia syntyi kuitenkin vasta vuonna 1957 Los Angelesissa ja se piti sisällään pienempiä jengejä kuten “Sureños” ja “MS-13”.

Yhtä vanhoja kuin jengit, ovat myös Yhdysvaltojen perinteet rasististen vankilatuomioiden langettamisessa. Vankilasta tuli nopeasti ase valkoisen vallan vakiinnuttamisessa alueille, joissa mustat ja latinot olivat enemmistöinä. Tämä kuitenkin kasvatti jengejä enemmän kuin mikään kaduilla tapahtuva. Vankilassa rotu nousi entistä tärkeämpään rooliin ja mustat järjestäytyivät omiin ryhmiinsä sekä latinot omiin. Juuri vankilassa meksikolaiset jengit yhdistivät voimansa ja kun kaduilla jengit määräytyivät katujen tai kaupunginosien (barrio) mukaan, vankilassa puhallettiin yhteen hiileen ja Mexican Mafia tai “La eMe” kasvoi nopeasti niin isoksi, että se pian hallitsi esimerkiksi huume, – ja tupakkakauppaa Kalifornian isoimmissa vankiloissa. Latinojengien sodankäynti kaduilla jatkui koko 50- ja 60 -lukujen ajan ja se, että jengit pitivät yhtä vankiloiden sisällä, pelästytti tietysti valkoiset valtarakenteet. Vuonna 1961 alettiin useita johtajia siirtää pois “Deuel Vocational Institutionista”, joka oli ollut jengitoiminnan keskus. Mutta jälleen kerran, Mexican Mafia käytti tätä hyväkseen ja siirtojen myötä se levittäytyi seuraavaksi tuhansia vankeja kattavaan San Quentinin vankilaan, jossa yksi sen johtajista Cheyenne Cadena, teki näyttävän sisääntulon tappamalla ensimmäisenä päivänä “shankillä” eli itse valmistetulla puukolla 200-kiloisen mustan vangin, joka halusi tehdä hänestä “vaimonsa”. Tämä tapahtui keskellä vankilan pihaa, yli tuhannen vangin todistaessa kylmäveristä murhaa. Mexican Mafia oli saapunut San Quentiniin. Kukaan ei todistanut Cheyenneä vastaan.

San Quentin oli kuitenkin oma maailmansa ja siellä lusivat “chicanot”, eli Yhdysvalloissa syntyneet Meksikolaista alkuperää olevat vangit, eivät pitäneet “La eMen” asenteesta, vaan liittyivät omaan jengiinsä “La Nuestra Familiaan” (NF), joka perustettiin La Soledadissa, Kaliforniassa ja joka oli pian täydessä sodassa Mexican Mafian kanssa, sodassa, joka alkoi varastetusta kenkäparista.

Mustien jengien synty tapahtui verrattaen myöhään. Toki myös afrikan-amerikkalaiset joutuivat puolustamaan itseään valkoisten hyökkäyksiltä jo 50-luvulla, mutta tämä oli verrattavissa juuri latinojen “clica” kulttuuriin, joka ei vielä ollut kovin järjestäytynyttä. 1960-luvun alussa mustat amerikkalaiset järjestäytyivät lähinnä “Black Power” liikkeeseen ja etenkin Mustiin Panttereihin, joka oli luonteeltaan vallankumouksellinen ja sosialistinen ja jyrkästi esimerkiksi huumekauppaa vastaan. Jälleen kerran, valkoisten väkivalta vähemmistöjen järjestäytymistä vastaan oli asia joka synnytti ilmiön, joka nyt tunnetaan “jengikulttuurina”. Los Angelesissa Wattsin mellakat vuonna 1965 aiheutti valkoisen väestön massamuuton pois alueelta ja samalla lopetti jengitoiminnan lähes täysin. Monet pienet jengit liittyivät Mustiin Panttereihin ja Ruskeisiin Baretteihin (Brown Berets oli militantti latinojen oikeuksia ajanut liike).

Vasta 1970-luvulla syntyivät nykyään pelkoa herättävät “Bloods” ja “Crips” ryhmät, mutta tämä tapahtui vasta sen jälkeen, kun Yhdysvaltain hallitus yhdessa FBI:n kanssa aloitti pahamaineisen COINTELPRO-ohjelman, joka mahdollisti radikaalien liikkeiden vakoilun, soluttautumisen ja niiden johtohahmojen salamurhaamisen. Myöskään 1980-luvun “crack-epidemia” ei ollut ensimmäinen kerta kun huumeita käyettiin kyseisten liikkeiden tuhoamiseen, vaan myös 70-luvulla heroiinia laskettiin kaduille heikentämään Mustien Panttereiden ja muiden ryhmien vaikutusta mustissa yhteisöissä. Heroiinia tuotiin lähinnä Vietnamista, Laosista ja Kambodzasta Yhdysvaltain sotatoimien seurauksina kyseisissä maissa. Muun muassa yksi Mustien Panttereiden johtajista Huey P. Newton kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, hallituksen mukaan huumekaupan yhteydessä vuonna 1989, vietettyään ensin vuosia vankilassa poliisin tappamisesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin. Ryhmän jäsenet ovat aina kumonneet tämän version tapahtumista.

Kun Mustat Pantterit ja muut ryhmät oltiin tuhottu hallituksen toimesta, jengit palasivat entistä suurempina ja vihaisempina. “Crips” oli niistä vanhin ja suurin, mutta sen sisäiset riidat jakoivat sen kahtia ja syntyi “Bloods”. Nämä kaksi kontrolloivat nopeasti suuria alueita Los Angelesissa ja levisivät myöhemmin muualle maahan. Jälleen kerran valkoinen Amerikka oli luonut hirviön, jota se ei enää pystynyt hallitsemaan. Poliittiset ryhmät, jotka halusivat luoda parempia olosuhteita vähemmistöille korvattiin puhtaasti taloudellista voittoa tavoittelevilla jengeillä, joille ihmiselämä ei merkannut mitään.

Väkivallan kierre, joka jatkuu tähän päivään asti alkoi ja veri virtasi kaduilla.

Tästä lisää toisessa osassa.